perjantai 22. syyskuuta 2017

Kolme sisarta

Anton Tsehovin näytelmä Kolme sisarta tulee Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltaan tänä lauantaina 23.9. Itse kävin katsomassa esitystä jo pariin otteeseen, kuluneen viikon tiistaina ja torstaina, ja tämä juttu on kirjoitettu ennenkaikkea torstaina nähdyn, teatterin henkilökunnan läheisille suunnatun ennakkonäytöksen mukaan.

Etualalla Irina (Saara Jokiaho), Andrei (Aaro Vuotila), Olga (Hanna Liinoja) ja Masha (Tytti Vänskä).
Taempana Tusenbach (Miikka Tuominen), Kulygin (Jouni Innilä), Soljonyi (Henri Halkola) ja Versinin (Joni Leponiemi).
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän on ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen ja hänen lisäkseen sovitusta on ollut tekemässä Annukka Kiuru. Ohjaus kuljettaa tarinaa monenlaisten henkilökuvien myötä kipeidenkin tapahtumien ja tunnelmien kautta. Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmään on tuotu mukaan myös musiikkia, joka on tehty varta vasten tätä produktiota varten. Näytelmään istutetut - ja siihen oivallisesti sopivat - kappaleet on säveltänyt Samuli Laiho ja sanoittanut ohjaaja Hilkka-Liisa. Laulut soivat kauniisti, onhan niitä esittämässä vahva kaarti hyviä laulajia. Aivan erityisesti nautin voimakkaista kuorolauluista, ja ensimmäistä kappaletta kuuntelisin vaikka kuinka monta kertaa. Musiikki luo tunnelmaa silloinkin, kun se soi vain hiljaa taustalla - milloin uhkaavan tummana, milloin levollisena ja kaihoisana.

Irina (Saara Jokiaho) ja Tusenbach (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kaisu Koposen suunnittelema lavastus muuttuu notkeasti intiimistä julkiseksi, läheisestä avaraksi aina taivaaseen saakka. Lavasteissa tehtävä muutos ensimmäisen ja toisen puoliajan välillä on hieno idea, josta saadaankin paljon irti. Koti on tärkeä paikka; toisaalta suojainen, mutta toisaalta myös suljettu. Lavastuksen lisäksi tärkeässä osassa ovat Tuukka Toijanniemen suunnittelemat videoprojisoinnit - tehokeino, jota Jyväskylän kaupunginteatterissa nähdään paljon mutta joka toimii tässäkin näytelmässä hienosti. Ja tälläkin kertaa on mukana uusia jippoja, jotka palvelevat katsojaa. Kolmantena elementtinä tässä kokonaisuudessa ovat Jukka Väisäsen suunnittelemat valot, jotka nostavat esiin ja häivyttävät, luovat tunnelmaa aina tilanteen mukaan. Mika Filpuksen suunnittelema äänimaailma tuntuu lähes osalta lavastusta, niin olennaisesti se muokkaa näkymien tunnelmia. Toisaalta se on ajoittain kuin osa dialogia.

Kuva: Jiri Halttunen

Hahmojen ulkoisesta olemuksesta ovat huolehtineet pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari sekä kampauksista ja maskeerauksista vastaavat Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale. Puvut ovat klassisen kauniita, ajankuvaan sopivia. Niillä kerrotaan ihmisen arvo - sekä rahassa että asemassa mitattuna. Asut kuvastavat osin myös henkilöiden sisäistä olemusta; kuka on vaaraton, kuka peto. Tarinan edetessä pukujen värit sävyttyvät tunnelman mukana. Kaiken kaikkiaan näytelmän esillepano on runollisen kaunis.

Irina (Saara Jokiaho).
Kuva: Jiri Halttunen

Maailmaa katsellaan ennen kaikkea vahvojen naisten kautta. Heillä on erilaiset keinonsa selvitä elämässä ja saada haluamansa - jos saavat. Joku on aina toista vahvempi, häikäilemättömämpi, itsekkäämpi. Sisaret ovat kovin erilaisia. On Olga (Hanna Liinoja), pidättyväinen vastuunkantaja, jonka hillityn julkisivun takana kytevät ja savuavat moninaiset ajatukset, muistot ja tunnelmat. On Masha (Tytti Vänskä), joka ei jaksa aina välittää säännöistä omalla kohdallaan, ja joka tuntuu tasapainoilevan rahvaanmuijan ja hienostonaisen välillä. On Irina (Saara Jokiaho), pirskahteleva, eloisa nuorimmainen, täynnä toivetta ja ihanteellisuutta. Vahvasti tuntevien naisten kaartia täydentää myös siskosten veljen vaimo, Natasha (Anne-Mari Alaspää), joka näytelmän alussa ja lopussa on kuin eri ihminen - mutta muuttuuko hän, vai tulee vain omaksi itsekseen, sellaiseksi kuin pohjimmiltaan on? Naisten ryhmään kuuluu toki myös herttainen vanha Anfisa (Anneli Karppinen), elämänsä muiden elämälle antanut mutta silti itselleenkin jotain saanut.

Anfisa (Anneli Karppinen) ja Andrei (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Tässä näytelmässä kuvattuun maailmanaikaan erottelu miehiin ja naisiin on paljon vahvempi ja itsestäänselvempi kuin nykyaikana. Sisarten veli, Andrei (Aaro Vuotila), yrittää kyllä olla mies talossa, vaan kuinka käy? Mashan mies, Kulygin (Jouni Innilä) on vaatimaton herrasmies, mutta mitä elämä opettajalle opettaa, millä tavoin hänen maailmansa muuttuu - tai muuttuuko? Sotilaat Soljonyi (Henri Halkola) ja Tusenbach (Miikka Tuominen) kokevat yhteistä tunnetta eri suunnista, mikä ei tee hyvää kummallekaan. Versinin (Joni Leponiemi) tasapainoilee - kuten moni muukin - halujensa ja velvollisuuksiensa ristiaallokossa, ja häntäkin eri naiset vetävät eri suuntiin. Koominen surullisen hahmon ritari Tsebutykin (Jouni Huhtaniemi) on usein kovin väsynyt moneen asiaan, vaikka jaksaa joskus toivoakin - ja hänen kauttaan tunnelmaan tulee keventävää huumoria. Jos naiset tuohon maailmanaikaan usein määriteltiinkin miestensä kautta, myös miehet esiintyvät paljolti suhteessa naisiin - myös toimiessaan keskenään.

Tsebutykin (Jouni Huhtaniemi).
Kuva: Jiri Halttunen

Aivan erityisesti minua kosketti Hanna Liinojan roolityö Olgana, joka on ottanut kantaakseen paljon ja samalla työntänyt itsensä taka-alalle. Vahva nainen, jolle vahvuus on yhtäaikaa voimavara ja taakka - kuten se niin usein elämässä on. Hanna elää rooliaan läpi, ääni kuvastaa paljon, kasvoilla väreilevät hienovaraiset ilmeet, koko keho puhuu. Henri Halkola tuo vakuuttavasti Soljonyin nahkoihin vaivoin pidätellyn pedon, joka näyttää herkästi hampaitaan. Ja Anne-Mari Alaspää muokkaa Natashaansa, halliten niin ensin esittäytyvän tytön kuin tytöstä kuoriutuvan vallasrouvankin.

Olga (Hanna Liinoja) ja Natasha (Anne-Mari Alaspää).
Kuva: Jiri Halttunen

Työ on näytelmässä tärkeä teema. Siitä etsitään elämään mielekkyyttä ja merkitystä, mutta löytyykö sitä? Kuinka paljon työ antaa - ja kuinka paljon vie? Työnteon on helppo kuvitella olevan jaloa ja arvokasta silloin, kun siihen ei ole vielä tutustunut, mutta millaista on todellisuus? Kantaako työ vuosien saatossa? Työ on kovin erilaista sille, joka sitä oikeasti tekee, kuin sille, joka siitä vain ihannoiden puhuu.

Andrei (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Torstain ennakkonäytöksessä olin äitini kanssa. Hän oli erityisen vaikuttunut näytelmän esillepanosta ja lauluista. Taustaprojisoinnit olivat upeita, ihmiset kauniita pukuineen ja kampauksineen, lavastus hieno. Äiti kehui myös taitavia näyttelijäsuorituksia, ja mainitsi moneen kertaan miten uljaasti laulajien äänet soivat yhteen. Toisaalta äiti koki tarinan osittain hieman vaikeasti seurattavaksi, etenkin kun pitkissä venäläisissä nimissä - joista käytetään joskus koko nimeä, joskus etu-, suku- tai lempinimeä - on hankala äkkiseltään pysyä mukana. (Ja täytyy sanoa, että minultakin nuo nimet vaativat kyllä pientä harjaannusta.)

Natasha (Anne-Mari Alaspää) ja Andrei (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Kolme sisarta kesti vallan hyvin kaksikin katsomista näin lähekkäin, joskin toki ensimmäisellä kerralla elämys oli voimakkaampi. Näytelmässä on paljon jännitteitä, kaihomieltä, vahvoja tunteita, tahtoa, pettymystä... Mutta toisaalta myös saippuaoopperamaisen sekalaista ihmissuhdehyörinää. Näytelmä on tiivis, ehjä kokonaisuus. Molempien puoliaikojen aloitukset ovat vakuuttavia, monologin ja musiikin yhteistyötä. Ajoittain näytelmä imee eläytymään niin että hengitän tarinan tahtiin.

Irina (Saara Jokiaho) ja Tusenbach (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Sanotaan, että elämä on tässä ja nyt. Ja onhan se. Ja silti niin monelle elämä on "mutta kun", "sitten kun" ja lopulta "voi jospa". Haavetta tulevasta, paremmasta, täydellisemmästä, tai haavetta että menneisyys olisi johdattanut nykyisyyden eri suuntaan. "Elämä on sitä, mikä tapahtuu tehdessäsi muita suunnitelmia." Niin myös nämä kolme sisarta läheisineen kaipaavat, janoavat, isoavat, haluavat - mutta osaavatko he ryhtyä toteuttamaan? He haaveilevat rakkaudesta, mutta löytyykö sitä - tai löytyykö todellista rakkautta, vai vain unikuvia, fasadeja, rakkautta rakkauden ideaan ennemmin kuin todelliseen kohteeseen?

Masha (Tytti Vänskä) ja Versinin (Joni Leponiemi).
Kuva: Jiri Halttunen

Elämä ottaa, antaa, vaatii, tarjoaa, on houkutteleva ja luotaantyöntävä, kaunis ja ruma, nostaa siiville ja lyö maahan. Kunhan et jää sivuun, kunhan pidät kiinni; itsestäsi, haaveistasi, sinulle tärkeistä ihmisistä. Tartut hetkeen, pysyt mukana, annat elämän silittää ja tukistaa. Ihminen valitsee usein itse loukkunsa ja piinansa tietämättä, mitä valitsee. Joskus ansa on siinä, että ihminen saa mitä luulee haluavansa - joskus siinä, että ei saa. Ja miten sen eron tietää? Vasta valittuaan - tai ajauduttuaan.

Ja kun hengitän hiljaa
voin kuulla miten ilmaa halkoo
kaipaus
lupaus enemmästä
hetki elämästä
uudesta alusta

~ Hilkka-Liisa Iivanainen ~

* * * * *

Kolme sisarta Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki)


keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ternimaitokeisari lämpenee jälleen

Olen kerran aiemmin nähnyt Sakari Hokkasen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Ternimaitokeisari - monologeraamassa Hannu Lintukoski. Tuolla aiemmalla kerralla se esitettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa osana kolmen erillisen pienoisnäytelmän kokonaisuutta nimeltä Voittamattomat, vuosi oli 2012. Mieleen jäi erityisen vahvasti ajan vääjäämätön kulku ja ihmisen hätäinen tarve tulla muistetuksi. Toki näytelmä sisältää paljon muutakin; huumoria, komeaa itsetuntoa, tiukkaa tahtoa...


Mutta nyt siis ternimaitoa lämmitetään jälleen; Sakke ohjaa ja Hande näyttelee. Keisari palaa Jyväskylän kaupunginteatterin pienelle näyttämölle viiden esityksen ajaksi. (Entä onko keisarilla uusia - tai vanhoja - vaatteita?)

Aluksi juttelen Saken kanssa näytelmästä. Kantaesitys oli vuonna 2012, ja sen jälkeen näinä vuosina Ternimaitokeisaria on aina aika ajoin esitetty pitkin Suomea. Jyväskylän kaupunginteatterissa sitä on nähty vuonna 2014 nimellä Ternimaitokeisari ja Luottotoimittaja, jolloin näitä kahta pienoisnäytelmää siis esitettiin yhdessä. (Tätä versiota en valitettavasti ole nähnyt.) Ternimaitokeisari myös voitti Pieksämäen monologikilpailun vuonna 2014.

Sakke kertoo, että näytelmää on pikkuisen muutettu; tapahtuma, joka alunperin oli kuvitteellinen metafora, on muuttunut liian todeksi, joten sen tilalle on tuotu muuta. Taide heijastelee maailmaa, joka heijastelee taidetta, joka...


Tunnelma pienellä näyttämöllä on leppoisa. Jutustelemme, ja samalla Hande lämmittelee, juoksee lavalla, tekee x-hyppyjä... Katsomossa on muutama teatterin henkilökuntaan kuuluva, pari tettiläistä ja lyhyellä varoitusajalla mukaan päässyt "hovinaiseni", kun Sakke ehdotti että toisin jonkun koeyleisöksi.

Läpimeno alkaa. Ternimaitokeisari Petteri Jussila uhkuu elämänhalua, menestyksenhimoa, janoaa olla Jotakin. Ja kertoo meille, miten pitäisi elää. Miten kivikautiset viettimme ja vaistomme saadaan toimimaan nykyajassa. Mikä on tärkeää. Monologi on tiivis, hauska ja vakuuttava - se imee mukaansa, eikä huomiota janoavaa hahmoa voi olla päästämättä silmistään. Räkätämme ääneen, elämme mukana. Näyttämön neljäs seinä on jälleen hyvin läpäisevä - mikä on tyypillistä Saken humoristisissa ohjauksissa. Näin pienenkin porukan kanssa Hande on elementissään saadessaan olla hyvässä kontaktissa yleisöön. Esitys kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan, ja mieleen tulee repliikki Ansa-musikaalista: "Se on niin äkkiä ohi. Elämä."


Läpimenon jälkeen Sakke tuumaa "Mitäpä sitä valmista harjoittelemaan." Esitys on hyvässä kuosissa, jälleen valmiina koskettamaan ja hauskuttamaan yleisöä sekä antamaan ajattelemisen aihetta. Menkää ihmeessä katsomaan, tässä on paljon tarjolla napakassa paketissa!


* * * * *

Ternimaitokeisari Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki). Uusintaensi-ilta torstaina 21. syyskuuta


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Peter Pan (ensi-ilta)

"Tule! Kanssani ihmeet nähdä saa
joka lentää uskaltaa!"

Näin kutsuu Peter, ja meitähän on salin täydeltä uskaltajia, jotka haluamme nähdä Mikä-Mikä-Maan ihmeet ensi-illassa. Tämä siis koettiin eilen, lauantaina 9. syyskuuta.

Etualalla poppamies (Juha Valkama), Peter Pan (Saara Jokiaho) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän alku johdattelee hienosti reaalimaailmasta leikin ja teatterin maailmaan - ja tämähän alkaa jo lämpiöstä. Jo ennen katsomoon pääsyä tunnelma lämpiössä on iloinen; puheet sorisevat, tuttuja tavataan. Lapset vaikuttavat malttamattomilta; tätä on odotettu! (Ei sillä etteivätkö aikuisetko olisi odottaneet, mutta lapsista se näkyy selvemmin päälle.)

Anne-Mari Alaspää yhdessä monista hilpeistä rooleistaan Kultasen perheen äitinä.
Kuva: Jiri Halttunen

Hanna Kirjavaisen ohjaus polveilee tunnelmasta toiseen vauhdikkaan tarinan mukaisesti. Kerronta on täynnä leikkiä ja yllätyksiä, iloa ja laulua, mutta myös tummempia sävyjä. Lavalla tapahtuu välillä hyvinkin paljon, yksityiskohtia ja pienia vitsejä on niin runsaasti ettei kaikkea yhdellä katsomiskerralla varmasti ehdi edes huomata ja tajuta. Kannattaa siis katsella ympäriinsä! Voin hyvin kuvitella että monet näistä pienistä vitseistä ovat syntyneet hetkessä improvisoiden, ja ne on sitten liitetty pysyväksi osaksi kokonaisuutta. Toisaalta osa kohtauksista on pelkistettyjä ja rauhoitettuja niin, ettei kyse ole jatkuvasta ylitsepursuavuudesta.

Kapteeni Koukku (Henri Halkola) ja Peter Pan (Saara Jokiaho) - liikettä riittää!
Kuva: Jiri Halttunen

Kira Riikosen koreografiat ovat hyvin olennainen osa Peter Pania. Musikaalinumeroita on paljon, ja niiden lisäksi esimerkiksi taistelut (joissa itse asiassa kyllä myös soi musiikki) ovat tarkkaan hiottuja ja harjoiteltuja. Näytelmässä on hyvin paljon fyysistä tekemistä ja liikettä, mutta sitä ei nosteta itsetarkoitukseksi, vaan se on luonteva osa tarinaa.

Peter Panissa on paljon huumoria; välillä aikuisia ja lapsia naurattavat samat, toisinaan hieman eri asiat. Hauskat hahmot ovat juuri sopivan liioiteltuja niin, että ne hauskuttavat mutta eivät mene överiksi. Toki osa huumorista toimii paremmin, osaa jään ennemmin pohtimaan (kuten kannattaako etenkään lastennäytelmässä antaa mallia siitä että ylipaino on naurulla alleviivattava asia), mutta kaiken kaikkiaan huumori kyllä toimii monella tasolla; niin sanallisesti kuin liikkeissä ja ilmeissäkin. Näyttelijät heittäytyvät temmellykseen ilolla ja itseään säästämättä.

Joskus on vaikeaa olla suosittu...
Leena Kultanen (Roosa Karhunen) ja Peter (Saara Jokiaho).
Kuva: Jiri Halttunen

Karmo Menden suunnittelema lavastus on melko pelkistetty, ja perustuu isolta osalta näyttämön liikkuviin osiin. Toisaalta tämä antaa avaruutta joukkokohtauksiin, toisaalta - tapahtumien ollessa käynnissä lähinnä lavan takaosassa - lavan etuosaan jää välillä aika paljon tyhjän tuntuista tilaa. Itse pidän enemmän siitä, että tapahtumat tuodaan edemmäksi, kuten kadonneiden poikien majassa ja Kultasten kodissa. Toisaalta lavasteratkaisu, joka mm. mahdollistaa lentämisen vailla vaijereita, on loistava idea!

Lavastukseen liittyvät saumattomasti myös videot ja valot, joilla luodaan paljon siirtymiä ja tunnelmia - ja lavastusta. Kuten kaikki tarinaa tuntevat tietävät, alkuvaiheissa Peter metsästää karannutta varjoaan - ja varjohan pistää menoksi! Valo- ja videosuunnittelun takana on ennenkin velhomaisen hienoa työtä tehnyt Tuukka Toijanniemi. Satumaailman kokonaisuutta tukee tietysti myös Mika Filpuksen suunnittelema äänimaailma.

Merirosvoja katolla, Kultasen lapset, kadonneet pojat ja Peter majassa.
Kuva: Jiri Halttunen

Puvustuksen on suunnitellut Tuovi Räisänen, ja se(kin) on kyllä näkemisen arvoinen! Ja yhtälailla hahmoissa ovat hyvin olennaisia myös Minttu Minkkisen ja Suvi Taipaleen suunnittelemat maskit ja kampaukset. Eri ryhmät - kadonneet pojat, Kultasen lapset, intiaanit, merirosvot, merenneidot - erottuvat selkeästi toisistaan, ja kuitenkin kokonaisuus on hallittu. Erityisesti merenneitojen ulkoisessa olemuksessa on käytetty iloa ja värejä! Henri Halkola lemmymäisenä Kapteeni Koukkuna on vakuuttava ilmestys; hyvin vaatetettu ja maskeerattu, pitkä ja salskea. Ja Saara Jokiaho Peter Panina on kerrassaan eläväinen ja loistava kokonaisuus.

Kapteeni Koukku (Henri Halkola) ja merirosvot (Juha Valkama ja Hannu Lintukoski).
Kuva: Jiri Halttunen

Eikä näyttelijöiden paras anti tietenkään pelkässä ulkokuoressa ole, vaikka onnistunut ulkoinen olemus näyttelijän ilmaisua hienosti tukeekin. Saara Jokiaho Peterinä tekee yhtäaikaa yksityiskohtaista ja suurieleistä roolityötä - ilmeikästä ja vivahteikasta mutta myös hyvin fyysistä ja lennokasta. Peter on paljon lavalla, ja lähes jatkuvassa liikkeessä. Ja kaiken tämän lisäksi Saara myös laulaa täsmällisesti ja hengästymättä - kauniisti ja elävästi kulloisiakin tunnetiloja tulkiten. Peter on toisaalta kukkopoika jenginjohtaja, toisaalta vielä lapsi; joskus epävarma ja haavoittuvainen.

Peter Pan (Saara Jokiaho).
Kuva: Jiri Halttunen

Henri Halkolan kapteeni Koukku on yhtäaikaa hurja mutta myös hieman pehmo - tämä ristiriita tekee hahmosta erityisen mielenkiintoisen. Jekyll&Hyden myötä tiedän, että Henri osaisi olla paljon pelottavampikin pahis, joten lastennäytelmässä on hyvä, että hän tuo hahmoon myös hullunkurisuutta. Henrin ja Saaran - Koukun ja Peterin - kokoero on tässä näytelmässä todella hyödyksi, ja muutenkin Henri on auktoriteetiltaan vakuuttava merirosvopäällikkö. Henrin niinikään esittämässä perheenisä Yrjö Kultasessakin on tiettyjä koukkumaisia piirteitä...

Peter (Saara Jokiaho) ja Koukku (Henri Halkola) taistelun tuoksinassa.
Kuva: Jiri Halttunen

Roosa Karhusen esittämä Leena Kultanen on herttainen, toisaalta määrätietoinen, toisaalta omaa paikkaansa hakeva nuori nainen, ja kuitenkin vielä lapsikin - Roosa tuo kauniisti esiin nämä eri puolet. Jukka-Pekka Mikkonen tekee eleettömän hyvää työtä Jukkana, Kultasen vanhempana poikana. Ja koko joukon kuopus, Niko Dahlblom on kerrassaan hellyttävä ja iloinen Mikkona, pienimpänä Kultasen lapsista.

Kultasen lapset: Jukka (Jukka-Pekka Mikkonen), Mikko (Niko Dahlblom) ja Leena (Roosa Karhunen).
Kuva: Jiri Halttunen

Jotkut tarinan hahmoista ovat ihastuttavan absurdeja - hyvänä esimerkkinä lastenhoitajina toimivat koirat, joista tietysti eniten esille pääsee Kultasen perheen Nanna. Piia Mannisenmäki tavoittaa tähän hahmoon paljon ilmeikkyyttä, vaikka hänen ilmeensä eivät karvanaamion takaa näykään - näin käyteään kehonkieltä kun puhutaan koiraa!

Nanna-koira (Piia Mannisenmäki) ja Leena Kultanen (Roosa Karhunen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kadonneet pojat ovat hilpeä kuusikko - toisaalta samanlaisia, toisaalta yksilöitä. Paitsi Ayla Brinkmannin ja Anna Voutilaisen esittämät kaksoset ovat - öh - kaksiloita? Hyvin synkronoitua työtä he ovat oppineet tekemään. Esiin nousee - ja nostetaan - etenkin Miikka Tuomisen esittämä iloinen besserwisser Hoikka.

Leena Kultanen (Roosa Karhunen) ja kadonneet pojat (Hannu Rantala, Miikka Tuominen,
Aaro Vuotila, Ayla Brinkmann, Anna Voutilainen ja Anneli Karppinen).
Kuva: Jiri Halttunen

Merenneidot ovat juuri niin ihania kuin heidän tuleekin - tavoittamattomia, kauniita, mystisiä. Ja naisellisia kuitenkaan liikaa kaavoihin kangistumatta. Merirosvot ovat hassun hurjia ja hurjan hassuja - ja kuitenkin heissäkin on pehmeät piirteensä. Intiaanien järkähtämätön tyyli ja tyyneys kestää mitä vain. Kaikkiin näihin ryhmiin mahtuu paljon hienoja yksityiskohtia niin ulkoisessa olemuksessa kuin roolitöissäkin, ja kokonaisuus toimii hyvin yhteen.

Merirosvo Vahva (Hannu Lintukoski) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja (Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

"Siis tämä on hyvä ja toimiva ryhmä
- ja leikki on urakkatyötä!"
Koko lavalla oleva ryhmä - niin ammattinäyttelijät kuin avustajatkin - muuntuvat moneksi, soivat komeasti, liikkuvat notkeasti... Välillä vaihdot roolista toiseen vaativat varmasti hyvinkin nopeaa "nahanluontia" - ainakin Anne-Mari Alaspää ja Pablo Delahay tuntuvat venyvän vaikka kuinka moneksi. Tässä kohtaa vain voin arvata, miten hyvää työtä näkymättömät teatterin voimat - pukijat, maskeeraajat ym - tekevät auttaessaan näissä vaihdoissa. Äkkikatsomalta ei edes arvaisi, miten paljon harjoitusta ja harkintaa kaiken takana on, niin luontevan iloisesti homma rullaa eteenpäin. Ja tekijöillä itselläänkin tuntuu olevan meno päällä ja virtaa vaikka kuinka. Monta yksityiskohtaa ja mainiota suoritusta tekisi mieleni mainita, mutta koska en halua pilata yllätyksellisyyden ja oivaltamisen riemua, "muikenen kuin vaari".

Kapteeni Koukku (Henri Halkola).
Kuva: Jiri Halttunen

Jo moneen kertaan olen Peter Pania koskevissa jutuissani maininnut musiikin, ja hehkutan sitä taas. Jukka Linkolan sävellykset ovat kerrassaan upeita, ja kapellimestari Lasse Hirvi on tehnyt niistä hyvin svengaavia sovituksia. Jukka Virtasen sanoituksissa on yhtä lailla niin huumoria kuin vakavampiakin oivalluksia. (Jutussa olevat pari kursivoitui lainausta ovat Virtasen sanoituksista.) Tämä ei ole mitään perinteistä lallallastenmusiikkia, vaan soi ja vetää mukaansa kaikenikäisiä kuulijoita. Bändi soi hienosti, ja aivan erityistä korvakarkkia ovat mahtipontiset kuoro-osuudet esimerkiksi Nimenarvausoopperassa - ja toisaalta hurja meno merirosvojen lauluissa. Ja vaikka olen maininnut Kauniin kuoleman maan moneen otteeseen, mainitsen taas - on se kaunis, niin soinniltaan, sanomaltaan kuin visuaalisesti.

Omaisten ennakossa olin kaverini kanssa, ensi-illassa parisuhdemiehen kera. Molemmilta erikseen kysyin lauluista; kuulevatko he sanat kunnolla? Molemmat totesivat että hyvin kuului ja sai selvää. (Itse olen vähän jäävi sanomaan kun osaan sanat ulkoa niin tottakai sitä silloin tietää mitä sanotaan.) Parisuhdemies kommentoi kokonaisuutta vielä siltä osin, että Henri Halkola Kapteeni Koukkuna oli näyttävä ilmestys ja lauloi hyvin. Ja Saara Jokiaho Peterinä liikkui todella paljon ja taitavasti (erityismaininta kärrynpyöristä!), sekä lauloi hienosti.

Leena (Roosa Karhunen) liikkuu kuin räsynukke!
Kapteeni Koukku (Henri Halkola) riepottaa seurassaan merirosvot (Juha Valkama ja Hannu Lintukoski).
Kuva: Jiri Halttunen

Tarinan loppu vetää ihoni kananlihalle. Se on tyylikäs, ja näkökulmasta riippuen toisaalta onnellinen, toisaalta haikea. Kuten yleensäkin elämä - joka on satuakin suurempi seikkailu.

* * * * *

Peter Pan Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki)


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Peter Pania näyttelijöiden sanoin

On aina mielenkiintoista kuulla, miten esiintyjät itse kokevat näytelmän luomisen prosessin. Niinpä kyselin kokemuksia Peter Pania esittävältä Saara Jokiaholta sekä avustajina toimivilta Ayla Brinkmannilta ja Pablo Delahaylta. Kommentit on annettu viikkoa-puoltatoista ennen ensi-iltaa. Iso ja lämmin kiitos kaikille kolmelle!

Lisäksi jutun lopussa on lyhyesti omia fiiliksiäni Peter Pan -musikaalin omaisten ennakkonäytöksestä. Siinä oli taas Satu sadun lumoissa!


Saara


Peter Panin harjoituksethan alkoivat jo keväällä, ja kesällä oli tietysti kesäloma. Miten Saara on kenties työstänyt Peterin roolia kesän aikana? Ja Saara kertoo: "Kesällä puhuttiin useaan otteeseen mm. Anne-Marin [Alaspää, myös Peter Panissa mukana, toim.huom.] kanssa hyvinkin kiihkeään sävyyn teoksen teemoista ja painopisteistä, mutta muutoin annoin muhia alitajunnassa melkolailla loman loppumetreille saakka. Kesäkuussa käytiin Roosan [Karhunen, myös Peter Panissa mukana, toim.huom.] ja Aapon (hän on näyttämömies) kanssa leffassa katsomassa National Theatren Live -näytöksessä heidän versionsa Peter Panista. Loman viimeisellä viikolla luin J. M. Barrien alkuperäisteoksen alkuperäiskielellä loppuun, ja katsoin keväältä läpimenon taltiointia reflektoidakseni omaa tekemistäni. Siitä johtuen oli hyvinkin muistissa kyllä kevään jutut, mutta paljon myös olemme muuttaneet asioita. Lisäksi urheilin läpi kesän; juoksin, kahvakuulailin, kävin pari kertaa salilla, pari kertaa seikkailupuistoissa - että pysyisi yllä jonkinlainen kunto ja valmius kehon monipuoliseen käyttöön. Aloin heinäkuulla myös käydä hierojalla ja fysioterapeutilla - en ole enää ihan nuori tyttö. :D Siltikin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa minua sattui kaikkialle - on se niin erilaista kuin mikään perusurheilu...! Missä sitä tulisi liikuttua kuin pieni apina, muualla kuin näyttämöllä?"

Saara sanoo myös, että pitää Peterin roolissa ihan erityisesti juuri fyysisestä haastavuudesta. "Minusta on ihan supermahtavaa saada tehdä näin liikkuvaa hahmoa! Siinä on pari vaaranpaikkaa kyllä. Jos olen väsynyt treeniviikosta, pitää olla tosi tarkkana ettei satu onnettomuuksia esimerkiksi kun hyppään ketterästi lavastekelkan kaiteelle seisomaan. Jossain harkassa ei meinannut toinen jalka ponnistaa tarpeeksi ja hyppy jäi sentin pari vajaaksi, mutta ei onneksi käynyt mitenkään. Lisäksi, jos/kun jossain vaiheessa sairastun vaikkapa flunssaan, tulen olemaan niin äärirajoilla että saattaa olla vaarallisen korkeat sykkeet."

Kysyessäni Saaran suosikkia musiikkinumeroista hän vastaa "biiseistä suosikki on varmaan aina ollut Kauniin kuoleman maa; se on samaan aikaan niin toteava, pelottava ja lohdullinen. Kuolema on viimeinen suuri seikkailu ja siellä odottaa kauneutta ja rauhaa."

Saaralla on ammattinäyttelijänä jo vankkaa kokemusta niin lapsille kuin aikuisillekin suunnatuista näytelmistä. Onko niiden tekemisessä näyttelijän kannalta jotain eroa? "Lapsille ja aikuisille tehdessä minun mielestäni pitää tehdä ihan yhtä tosissaan, täysillä sitä tyylilajia missä ollaan. Lapsille jopa vielä enemmän tosissaan, he haistavat falskiuden välittömästi!"

Saara Peterinä.
Kuva: Jiri Halttunen

Ayla


Ayla Brinkmann kertoo seuraavaa: "JYT eli Jyväskylän Ylioppilasteatteri on minun teatterikotini vuodesta 2014, sieltä on peräisin moni kokemukseni ja käsitykseni siitä, millainen teatterin tekeminen on siistiä ja kiinnostavaa. Tämä on ensimmäinen proggikseni ammattiteatterissa. Tietysti tämä on monella tavalla erilaista. Kaupunginteatterin yksi hienous on se, että täällä on voidaan toteuttaa ja toteutetaan hullunmoisista ideoista hullun moni. Yhtenä iltapäivänä kuulee haaveiltavan siitä, että Pablon hameen alla olisi pimeässä hohtavia valopalloja ja seuraavana aamuna ne ovat siellä.

Olen kadonneiden poikien jengin toinen kaksonen ja koira. Kadonneita kaksosia on erityisen hauskaa ja haastavaa tehdä, kun niitä on kaksi ja ne on niin prikulleen samanlaisia, että selkäpiitä karmii.

Ensi-illassa yleisölle avataan ovet Peter Pan -nimiseen leikkiin, jota me olemme työryhmän kanssa leikkineet kolme kuukautta keskenämme. Toivon, että moni aikuinenkin löytäisi katsomaan ja kokemaan sen, minkä äärellä ollaan naurettu ja ihmetelty treeneissä monta kertaa: tässä maailmassa leikki on tosi."

Kadonneet kaksoset, tässä Aylalla sulka päässä.
(Kuva omaottamani 2. valmistavasta harjoituksesta)

Pablo


Pablo Delahay intoutui pohdiskelemaan vastauksia kysymyksiini ihastuttavan laajasti! Aluksi hän kertoo teatteri- ja musiikkitaustaan seuraavaa: "teatteria aloin harrastamaan vuonna 2007, kun ystäväni lukiossa veti minut mukaan Jyväskylän Lyseon Lukion koululaismusikaaliin, joka tehtiin yhteistyössä Huoneteatterin kanssa. Aloitinkin siis jo musikaalilla... sittemmin (jos laskuni pitää paikkansa) olen näytellyt 22 harrastajateatteriesityksessä - joista 11 on musikaaleja tai musiikkipainoisia näytelmiä - ja useampia tanssi/performanssityyppisiä teoksia. Näytellyt olen Huoneteatterissa, Kansannäyttämön Miilussa, Tanssiteatteri Krampin teoksissa, Työväen teatterissa Ainolassa, Jyväskylän Ylioppilasteatterissa, Sirkus Uusimaailman teoksissa, kerran jopa JAMKin oopperassa Siltasalissa. Tämän lisäksi aloitin vuonna 2008 kuoroharrastuksen Ruamjai-kuoron riveissä ja nyt pari välivuotta pitäneenä aloitan seitsemännen vuoteni siellä. Sitä kautta on tullut käytyä kaikenlaisissa tapahtumissa, mm. Suomen Paras Kuoro-kilpailussa vuonna 2011. Olen aina ollut kiinnostunut erilaisten instrumenttien soittamisesta, mutta toistaiseksi ainut vakavasti otettava taitoni musiikin saralla on taitoni soittaa suuta!"

Parin kuukauden kokemuksella kaupunginteatterista Pablo toteaa, ettei näytteleminen itsessään ole kovin erilaista harrastajateatteriskenestä; harrastajista löytyy paljon ammattitaitoisia ohjaajia ja näyttelijöitä, joilla vaan taitaa olla tarpeeksi aikaa ja hulluutta lähteä lavalle... "Mutta jos jotain voin sanoa kaupunginteatterin erosta harrastajaskeneen, niin sen, että täällä näytteleminen on lähtökohtaisesti 'vakavampaa'. Harjoituksiin tullaan ajoissa. Puvustus, lavastus, näyttämötekniikka, maskeeraus ja kampaukset kaikki hoidetaan näyttelijöiden puolesta jo paljon ennen kuin meillä avustajilla on ollut edes kykyä miettiä muuta kuin näytelmän tekstin opettelua tai tanssikoreografioita. Asenne, jolla harjoitellaan, on vakava. Ajankohtaiset puheenaiheet tulevat iholle ja sen alle. Kaupunginteatterissa näytellessä täytyy miettiä paljon painavammin esimerkiksi hahmojen uskottavuutta, näytelmän sanomaa ja kuinka ns. 'tavallinen katsoja' - joita tietenkään ei ole - ymmärtää mistä me työtämme tekevät puhumme. Tuo painavuus tekee tästä työstä entistä palkitsevampaa ja innostaa panostamaan näyttelijäntyöhön entistä lujemmin."

Pablon rooleihini kuuluvat Lastenhoitaja (koira), Merirosvo, Intiaani, Merenneito ja hämmentävä Olio. Kysymääni suosikkia näistä on kuulema vaikeaa nimetä, mutta Pablo pohtii että se on joko Merirosvo (lupa räyhätä), merenneito (lupa karistaa sukupuoliroolit pois) tai Olio, joka periaatteessa on jokaisen roolihahmoni taustalla, leikkimässä ja täyttämässä kulloistakin hahmoa.
"Erityisesti pidän Peter Pania tehdessä kanssanäyttelijöideni välillä vallitsevasta hengestä ja huumorin outoudesta sekä toisinaan sen heikkoudesta! Täällä on lupa olla tyhmä, kiukkuinen, riehaantunut tai ihan muina henkilöinä, jos siltä tuntuu. Lupa näyttää tunteensa. Lupa olla aitona, jos niin uskaltaa tehdä. Haastavaa Peter Pania tehdessä on toisaalta ollut muun muassa tuo huumorin outous! Välillä on vaikeaa lukea tilannetta ja ymmärtää, kenelle naljaillaan ja kenelle taas ei. Toinen haaste on yksinkertaisesti kaupunginteatterissa toimimisen uutuus; "Ahaa, tuo asia tehtiin minulle valmiiksi. Ahaa, tämä minun piti hoitaa itse, jaa tämän henkilön kautta. Ahaa...... tuota minun ei olisi kannattanut tehdä... AHAAA, minä taisinkin hoitaa tuon aika mallikkaasti!" Monta uutta asiaa joita suuri rakennus ja monimutkainen automatisoitu koneisto tuottaa ja joita kaikkia kaverit eivät vain kerkeä tai tajua kertoa etukäteen."

Isoin yllätys tässä produktiossa Pablolle on ollut kollegoiden rentous! "Jotenkin sitä muodostaa ammattilaisista aina sen kuvan, että ne osaavat kaiken ja ovat jotenkin osa 'eliittiä', mutta huomasin sopeutuvani joukkoon helpommin kuin luulinkaan. Sellainen ihmisen normaaliuden tajuaminen. Tai ammattinäyttelijän ihmisyyden tunnistaminen."

Kysyn, onko Pablolla jotain erityistä suosikkia musiikkinumeroista ja/tai muista kohtauksista. Tämäkin on kuulema vaikea kysymys. Hän kertoo viime aikoina olen kovasti laulaneensa päässään Kapteeni Koukun Filosofista Laulua - ja syy on puhtaasti musiikin riehakkuus ja svengi. Toisaalta hän pitää näytelmän loppupäästä, missä merirosvoina heiluessa saa improvisoida isolla kädellä ja heittää peliin kaiken, mitä sielusta ja kehosta lähtee. Ja lopulta, tärkeänä vastapainona kaikelle leikille ja heittäytymiselle, Pablo nimeää ehkä suurimmaksi suosikikseen myös Kauniin kuoleman maa -kappaleen riisutun kohtauksen, joka on hänen mukaansa riipaiseva, hellyyttävä, kaunis ja rauhallinen.

Lopuksi kysyn vielä, mitä Pablo toivoo esityskaudelta. "Rauhaa ennen esitystä, vakavaa heittäytymistä epävakavuuteen sekä kontaktia yleisön kanssa."

Pablo merennneitona.
Kuva: Jiri Halttunen

Omaisten ennakko


Edellisestä kerrasta, jolloin Peter Panin näin, on kulunut tasan viikko - ja aikaa ensi-iltaan on neljä yötä. Silloin oli kyseessä 2. valmistava harjoitus, nyt on käsillä omaisten ennakkonäytös joka on samalla 3. pääharjoitus.

Katsomo on täynnä kaikenikäisiä innokkaita katsojia. Edessäni istuu kolme pientä tyttöä, joita on hauska seurata salin hämärässä; miten he liikuttavat käsiään merenneitojen tanssin mukaan, eivätkä meinaa pysyä penkeissään taistelukohtauksissa. Ilmeisesti näytelmä tekee vaikutuksen! Väliajan alkaessa kuulen erään pienen pojan kommentoivan "Tää on ihan älyttömän mahtava!"

Ja onhan se. Viikon aikana esitys on tiivistynyt entisestään, ja imee vielä paremmin mukaansa. Ja vaikka on aina aika hulppeaa istua lähes tyhjässä katsomossa kuin yksityisnäytöksessä konsanaan, tuo yleisö oman energiansa ja myönteisen jännitteensä - etenkin lapsikatsojat. Huomaan myös muutamia muutoksia viikko sitten nähtyyn - esitys elää ja hakee muotoaan koko ajan.

Väliajan alkaessa ja esityksen päättyessä on hetken kummallinen tunne, kun on eläytynyt satuun ja sen maailmaan niin voimakkaasti, ja sitten yht'äkkiä joutuukin palaamaan reaalimaailmaan; räpyttelemään silmiään kirkkaassa valossa ja toteamaan ettei ympärillä olekaan niin jänniä hahmoja. Kyllähän tästä voisi jo nyt tarinoida vaikka mitä, mutta odotetaan ensi-iltaan. Pysykää Mikä-Mikä-kanavalla, älkää lentäkö pois! ;)

* * * * * * *

Peter Pan Jyväskylän kaupunginteatterissa - ensi-ilta tänä lauantaina 9.syyskuuta! (linkki teatterin sivuille)


perjantai 1. syyskuuta 2017

Mikä-Mikä-Maan läpi kameran kera

Uijui, olen todella odottanut että pääse näkemään Peter Panin kokonaisuudessaan - ja nyt on käsillä 2. valmistava harjoitus, ja minä nakotan valppaana katsomossa! Ensi-iltaan on aikaa vajaat kaksi viikkoa.




Mainittakoon että jutun kuvat ovat tarkoituksella sikin sokin - kaikki ko. harjoituksessa kuvattuja, mutta eivät missään sen kummemmassa yhteydessä siihen tekstiin, jonka lähellä ovat.




Saapuessani paikalle salissa on hämärää, mutta löydän helposti mieluisan paikan - on mistä valita! Video- ja valosuunnittelija Tuukka Toijanniemi testailee lavan valoja, ja vilahtaa siellä Peter Panin varjokin - ilman Peteriä. Ohjaaja Hanna Kirjavainen käy neuvottelemassa Tuukan kanssa eräästä taustavideopätkästä, selittäen mitä hän haluaisi siihen lisää. Kapellimestari Lasse Hirvi on paikallaan orkesterimontun aukossa, ja kuuluu harjoittavan bändiä - siellä hiotaan lyhyissä pätkissä yksityiskohtia kuntoon.




Hanna rientää lavalle, ja käy näyttelijöiden kanssa erään kohtauksen sijainteja ja liikkeitä läpi. Osa näyttelijöistä lämmittelee ja venyttelee, toiset kertaavat iskuja, jotkut käyvät läpi viime harjoituksissa näkemääni taistelukoreografiaa. Pieni porukka kertaa Kadonneiden poikien laulua, ja sitten on soundcheckin aika. Tässä mennään läpi kappale Mikä-Mikä-Maa koko porukan ja bändin voimin - ja hienoltahan se kuulostaa!




Jo soundcheckin aikana Tuukka on tehnyt Hannan pyytämät muutokset videoon. Ammattimiehellä ei kauaa nokka tuhise! Lavalla jatkuvat ja kiihtyvät puheensorina, lämmittelyt, punnerrukset... Koreografi Kira Riikonen antaa osalle ryhmästä koreografiaohjeita.




Sitten kuuluu tuotantojärjestäjä Viivi Väisäsen kehotus: "Hei ne jotka menee ulos leikkimään vois mennä nyt!" Osa porukasta häipyy. (Ja minä mietin, miksei meillä koskaan töissä kehoteta lähtemään ulos leikkimään. Tekisi ihan hyvää kaiken toimistossa jäkittämisen lomassa.)




On hyvin mielenkiintoista nähdä esitys sellaisena kokonaisuutena kuin se nyt on. Ja ihana kuulla kaikki kappaleet! Paljon on valmista, mutta vielä on kuulema hiottavaakin. Musikaaliin sisältyy hienoja oivalluksia niin Tuovi Räisäsen suunnittelemassa puvustuksessa kuin muussakin visuaalisuudessa. Ja voihan krokotiili!! Upea toteutus, vaikuttava mutta ei liian pelottava.




Jammailen jälleen paikoillani menevämpien kappaleiden mukana. Nimenarvausooppera on suuri suosikkini, ja nyt kuulen sen ensimmäistä kertaa livenä laulajien ja bändin yhteissointina - on se muhkea! Aiemminhan olen ihastellut erikseen laulua ja erikseen soittoa, mutta kyllä kimpassa on komeinta. Ja ennen väliaikaa kuultu Kauniin kuoleman maa tuo palan kurkkuun.




Näyttelijät saavat pistää itseään likoon ihan tosissaan kaikessa fyysisyydessä aina vauhdikkaasta menosta hillitympään, tarkkaan ja hienovaraiseen ilmaisuun, samoin kuin tunteissa, laulussa... Ja  kyllä he heittäytyvätkin! Yksityiskohtia on paljon, katsottavaa monella taholla.




Toisella puoliajalla meno tiivistyy entisestään. Ja lopussa on pakahtuva olo, kylmät väreet ja yllättävä hiljaisuus. En tässä vaiheessa kerro itse esityksestä enempää - sen aika on sitten, kun musikaali on valmis suurelle yleisölle.




Harjoituksen jälkeen Hanna kehuu ja kiittää porukkaa vuolaasti. Hiomistakin on, mutta niihin palataan aamulla. Myös Kira ja lauluvalmentaja Juho Eerola sanovat sanasensa, kehuvat ja lupaavat palata yksityiskohtiin tarkemmin.




Peter Pan -musikaalin ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä perjantaina 9. syyskuuta 2017. (Linkki kaupunginteatterin sivulle).




keskiviikko 23. elokuuta 2017

Peter Pan: tanssia ja taistelua, hikeä ja harjoitusta

Peter Pan -musikaalin harkat jatkuvat. Tällä kertaa pääsen seuraamaan harjoitusta, jonka ensimmäinen aihe on intiaanien ja merirosvojen (eli työryhmäkielellä merkkareitten) välinen taistelu. Kylläpä onkin taas kiva kesätauon jälkeen kotiutua katsomoon! Jo tullessa tunnen taas miten teatterilla on ihan oma tuoksunsakin käytävillä.

Lavataistelussahan kyse ei suinkaan ole siitä, että nyt tapellaan, nujakoitte nyt jotenkin - päinvastoin, harjoituksen edetessä käy selväksi miten tarkka koreografia on, ja miten sitä hiotaan vähintään siinä kuin monimutkaista tanssiakin! Kun taisteluparit näyttävät mättävän toisiaan tosissaan, liikkeiden täytyy myös olla todella hallittuja jotta tekeminen on turvallista.

Taisteluparit koreografiaharjoituksen tiimellyksessä.

Aluksi koreografi Kira Riikonen kertoo mitä tapahtuu, mitä ollaan tekemässä, nimeää paikat henkilöille sekä kertoo liikkeet vaihe vaiheelta, esittäen malliksi liikkeitä itse. Näyttää kieltämättä hauskalta kun hän näyttelee yksinään kahden hengen lähikamppailua.

Tämä täytyy osata tehdä oikein ettei tule pipi.

Tässä opetellaan slow motion -taistelun koreografiaa. Liikesarjoja käydään läpi moneen kertaan, ja varmasti vielä enemmän jatkossa. Hande (eli näyttelijä Hannu Lintukoski) kuuluukin toteavan, että "mennään nää sata kertaa että jää kunnolla liikemuistiin!" Tällä harjoituskerralla ei toistoja niin paljon ole, mutta useita kuitenkin.

Taistelussa on vääntöä!

Samaan aikaan puhallinsoittaja soittaa skaaloja, katsomossa taempana käydään pariakin eri keskustelua ja lavalla taisteluparit ähkivät ja ääntelevät. Katsomossa on mm. ohjaaja Hanna Kirjavainen, pukusuunnittelija Tuovi Räisänen, avustajia jotka eivät juuri nyt ole lavavuorossa... Kapellimestari Lasse Hirvi on paikallaan orkesterimontun aukossa, josta hän näkee sekä lavalle että monttuun.

Lasse nousee välillä orkkamontun aukosta kuin murmeli kolostaan.

Sitten musiikki otetaan kohtaukseen mukaan rytmittämään koreografiaa. Liikkeet kiihtyvät nopeutuvan tempon mukana, ja on tärkeää tietää, montako liikkeitä on jotta tahdit osuvat oikein. Kunkin parin keskinäinen rytmi on erityisen olennaista, jotta liikkeet osuvat yksiin. Kira ohjaa ja kehuu, ja antaa vinkkejä. Merkkarit ja inkkarit ovat vetreitä miehiä ja naisia, mutta niin vaan hiki ja hengästys tulee - enkä ihmettele yhtään! Tämä on todella fyysistä tekemistä - ja sitten taas uudestaan, kerta toisensa jälkeen. En tullut laskeneeksi, monestiko Hande nosti kaveria illan mittaan, mutta kaikenkaikkiaan varmaan muutamankymmentä kertaa. Lavalla ja katsomossa naureskellaan keskinäiselle iloiselle naljailulle, heitoille ja tilannekomiikalle. Eräs näyttelijä ihmettelee "miks joku laittaa suolaa mun silmiin?!"

Hande nostaa ja Kimmo Riikonen nousee.

Välillä tekemisestä pidetään taukoa ja Kira juttelee taisteluryhmän kanssa. Samalla bändistä kuuluu pieni luraus Abbaa - ilmeisesti joku orkkamonttulaisten keskinäinen vitsi, koska ei sitä käsittääkseni ole esitykseen ympätty!

Ohjaaja Hanna ottaa puheeksi taistelukohtauksen väkivaltaisuuden tason. Minusta se ei näytä tällaisenaankaan pahalta, mutta lasten silmin asia voi olla eri. Hanna ja Kira päätyvät muuttamaan koreografiaa lennosta - siihen halutaan enemmän humoristisia elementtejä ja vähemmän ainakaan selvästi altavastaajana olevaan kohdistuvaa uhkaa. Tavoitehan on tehdä sellaista teatteria, joka on lapsille iloinen - vaikkakin vähän jännä - kokemus.

Kauhea Kapteeni Koukku (Henri Halkola, keskellä) ja hirrrveät merkkarit (Juha Valkama ja Hannu Lintukoski).

Hanna, Kira ja Lasse ohjaavat kukin omaa osa-aluettaan ja lisäksi koko kokonaisuutta. Ihastelen sitäkin, miten Lasse pysyy yhtäaikaa selvillä bändin toiminnasta montussa ja lavan tapahtumista. Ei ole äkkinäisen homma semmoinen. Tuntuu melko uskomattomalta, miten iso bändi soi "kuin napista painaen". Mutta niin se vaan tekee kun Lasse johtaa.

Kun taistelua on hiottu aikansa, Hanna pyytää koko porukan lavalle ja selostaa seuraavaksi harjoiteltavat kohtaukset. Tässä vaiheessa kaikki myös vaihtavat roolivaatteet saadakseen niihin jo tuntumaa sekä laittavat henkilökohtaiset mikit. Osan porukasta poistuessa pukuhuoneisiin Hanna ja Kira keskustelevat ja hiovat suunnitelmaa, tarpeistonhoitaja jakaa tavaroita. Näyttelijät juttelevat pienissä ryhmissä, jotkut kertaavat liikkeitä, joku varmistaa kuiskaajalta repliikkejä. Lasse juttelee bändille musiikin kulusta, ja bändi treenaa seuraavaa kappaletta.

Peter Pan (Saara Jokiaho), intiaanipäällikkö (Antti Lattu) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja (Piia Mannisenmäki).

"Onks toi niinku se Jamiroquai!?" kuuluu lavalta.

Lavalle saapuu intiaaneja, kadonneita poikia ja Kultasen suloisia lapsia - sekä tietysti Peter. Harjoituksessa valmistaudutaan intiaanitanssiin. Näyttelijöillä on ohjaajalle ja koreografille ehdotus siitä, miten kohtaus kulkisi - tätä esitellään osin improten. Ilmeisesti ehdotus on mieluisa. Hanna heittää porukalle "No niin, nyt jokaisella on kivaa kolmosella: yksi - kaksi - kolme!" ja näyttämön väki vastaa kuuliaisesti villein riemunkiljahduksin. Sitten treenataan intiaanitansseja. Osat toimivat jo hyvin yhteen, vaikka kokonaisuutta vielä hiotaan ja tehdään uusia ehdotuksiakin.

Intiaanitanssia.

Seuraavaksi mennään pidempi useamman kohtauksen kokonaisuus läpi lauluineen kaikkineen. Hiotaan iskuja ja hahmotellaan mielikuvaa siitä, millaiseen ympäristöön tapahtumat sijoittuvat. Leenaa esittävä Natalil Lintala laulaa kaunista Äidin kehtolaulua. Ja sitten otetaan samat kohtaukset uudestaan, mutta vielä pitempänä kokonaisuutena, tuodaan lisää kohtauksia mukaan. On kiehtovaa seurata eri kertojen eroja ja yhtäläisyyksiä, miten asiat hakevat muotoaan. Hanna toteaa viimeisenä harjoitellusta kohtauksesta, että tehdään sitä pohjiksi, yön yli hautumaan, jotta voidaan jatkaa siitä sitten aamulla.

Leena (Natalil Lintala) laulaa kehtolaulua...
...johon nukahtavat niin kadonneet pojat...
...kuin myös Peter Pan (Saara Jokiaho).

Jälleen kerran mietin, miten valtavan monta liikkuvaa (kirjaimellisesti!) osaa musikaalin tekemisessä on! Ja kaikki ne on sovitettava yhteen niin että kokonaisuus on elävä ja luonteva, soiva ja liikkuva, sanalla sanoen satumaisen vaivaton ja näyttävä.

Sininen hetki.

* * * * * *

Peter Pan -musikaalin ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 9. syyskuuta 2017. (Linkki kaupunginteatterin sivulle).