keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tuotantojärjestäjä Antti Soininen - ja Ansa

Tätä tekstiä varten jututin Jyväskylän kaupunginteatterin tuotantojärjestäjä Antti Soinista. Lisäksi pääsin Ansa-musikaalin kulisseihin seuraamaan, millaista hänen työnsä käytännössä on valmiin esityksen aikana.

Antti kertoo olleensa Jyväskylän kaupunginteatterissa töissä vuodesta 2004 lähtien. Hän on toiminut näyttämömiehenä, pienen näyttämön järjestäjä-kuiskaajana, ison näyttämön kuiskaajana, ja nyt hän on siis tuotantojärjestäjä. Samaa pestiä hän on hoitanut myös vuosina 2008-09 edellisen tuotantojärjestäjän, Pekka Sankilammen ollessa vuorotteluvapaalla, ja Sankiksen jäätyä eläkkeelle Anttia pyydettiin hommaan. Ammatti on paljolti työn kautta opittu, ja lisäksi Antti on käynyt pyrotekniikan puolelta tehosteräjäyttäjän koulutuksen. Nykyään Metropoliassa on myös teatteritekniikan koulutuslinja, joka sopisi tuotantojärjestäjäksi mieliville.

Jyväskylän kaupunginteatterissa on tuotantojärjestäjä ja järjestäjä. Antti viihtyy mieluummin suurella näyttämöllä (koska siellä on enemmän kaikenlaisia liikkuvia osia), ja järjestäjä toimiikin yleensä pienellä. Lisäksi talossa on muutama tuntipalkkalainen työntekijä, joita voidaan pyytää tuuraamaan jos on tarvetta esimerkiksi lomien tai sairastumisten takia.

Antti sanoo, että työn kuvaileminen on melko hankalaa - siihen liittyy niin valtava määrä kaikenlaisia pieniä yksittäisiä tehtäviä. Lyhyesti ottaen voisi tiivistää, että "tuotantojärjestäjä on ohjaajan vasen käsi ilman taiteellista vastuuta". Työhön kuuluu paljon ennakointia ja organisointia. Myös kokouksia on runsaasti; esimerkiksi tuotantoteknisiä kokouksia, mallipalavereita ja malliesittelyitä. Noissa tuotantojärjestäjä voi tuoda esiin oma näkemyksensä siitä, voiko jonkun suunnitellun asian toteuttaa vai ei. Hän siis tuntee talon resurssit, näyttämön ominaisuudet ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Työhön kuuluu myös paperitöitä (tai oikeammin excel-taulukkotöitä); näyttelijöiden ylityöseuranta sekä vierailijoiden, bändin ja avustajien kuukausittainen työajanseuranta. Tuotantojärjestäjä myös aikatauluttaa näyttelijöiden maskit ja pukeutumiset yhdessä ko. tekijöiden kanssa, sekä näytöksissä ja harjoituksissa kuuluttaa näyttelijät lavalle tarvittaessa. Hän käytännössä huolehtii että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Työvälineinä puhelin ja sähköposti ovat paljon käytössä, kun asioita järjestellään. Jos esimerkiksi näyttelijä sairastuu tai vaikkapa ohjaaja haluaakin muutoksia seuraavan päivän harjoituksiin, Antti tiedottaa siitä esimerkiksi tekstiviestein näyttelijöille. Haastattelussa, eräänä alkuviikon iltapäivänä, Antti kertoo, että sinä päivänä hänen työtehtäviinsä on kuulunut mm. pöytien ja tuolien järjestely suuren näyttämön lavalle lukuharjoitusta varten, valkokankaan virittely videoprojisointia varten sekä harjoituslistojen puhtaaksikirjoittaminen ja näyttelijöille tulostaminen.

Vierailunäytöksissä - siis kun kaupunginteatteriin tullaan esittämään kertaluontoisesti jokin esitys - Antilla ei yleensä ole töitä; niissä vastuu on näyttämömestareilla.

Tuotantonjärjestäjän työ vaatii myös koneella istumista.

Parasta työssä Antin mielestä on monipuolisuus ja vaihtelevuus. Välillä saa juosta pää kolmantena jalkana ympäriinsä, välillä on hyvinkin leppoisaa. Vaikka työssä toki tietyt asiat toistuvat, päivät ovat kuitenkin erilaisia - ja kaikenlaisia yllätyksiäkin tulee vastaan. Haasteena työssä on se, että se tulee joskus vapaa-ajallekin. Päivystysvelvoitetta ei ole, mutta Antti kokee, että on helpompaa hoitaa hommat niin, etteivät ne kasaudu - silloin, kun on kyse päivystysluonteisista, äkillisistä asioista kuten vaikkapa näytöksen peruuttamisesta näyttelijän sairastuttua.

Kysyn Antilta, millaiselle ihmiselle tämä työ sopii. Antti sanoo, että työ vaatii sosiaalisutta, organisointi- ja ennakointikykyä, selkeää kokonaiskuvan hahmottamista sekä valmiutta joustaa työajoissa. Oma työnjälki ei näy lavalta yleisölle, mutta sen sijaan se näkyy ilmapiirissä. Ja jos hommiaan ei hoida, laiminlyönnit näkyvät hyvinkin nopeasti.

Antin lempitöitä ovat musikaalit - hän pitää haasteista, ja musikaali on haastavin mahdollinen produktio, koska siihen liittyy niin valtava määrä ihmisiä ja muita liikkuvia osia. On kuulema mielenkiintoinen paletti, jotta saa hanskattua vierailevat näyttelijät (joita musikaaleissa useimmiten on), bändin soittajat, avustajat ja tietysti vielä talon oman väen. Ylipäätään työssä paljon on kulloisestakin ohjaajasta kiinni; millaiset työtavat ohjaajalla on, kuinka pitkälle hän itse hahmottaa aikataulujaan eteenpäin. Antti mainitsee, että Myrskyluodon Maija oli erityisen mieleenpainuva produktio, sitä oli kiva tehdä. Antti oli tuolloin järjestäjänä.

Pyydän Anttia kertomaan jonkun sattumuksen töistä. Kaikenlaista kuulema aina sattuu ja tapahtuu, ja hän kertookin Betten ja Boon avioliitto -näytelmän eräästä esityksestä. Näytelmään kuului, että pöydässä oli haarukka pystyssä, ja näyttelijä löi kätensä siihen niin, että haarukka jäi sormien väliin. Kyseessä oli keskikokoinen rooli, mutta näyttelijän viimeinen kohtaus näytelmässä. Erään kerran näyttelijä oli kuitenkin hieman horjahtanut, ja lyönyt kätensä koko painollaan oikeasti haarukkaan niin, että se meni kämmenestä läpi tylppä pää edellä. Lava oli veressä, ja Antti kuskasi näyttelijän ensiapuun paikattavaksi. Käsi tikattiin, näyttelijä ja Antti palasivat teatterille - ja Antti muistelee, että näyttelijä taisi ehtiä vielä loppukiitoksiin kumartamaan!

Antti on tehnyt myös pieniä rooleja kaupunginteatterissa. Hyvin vähäisiin sivurooleihin ei välttämättä palkata erikseen avustajaa, vaan teatterin muu väki hoitaa ne. Yleensä näissä rooleissa ei edes ole repliikkejä, vaan kyse on lähinnä lavalla näkymisestä tai jonkin pienen asian toimittamisesta. Saiturissa Antillakin oli jokunen repliikki, ja tammikuussa ensi-iltaan tulevassa Kauas pilvet karkaavat -näytelmässä hänellä on myös yksi repla. Antti sanoo, että hänestä on hauska tehdä tällaisia avustajarooleja, ja hän on tehnyt niitä kymmeniä.


Ansan kulisseissa


Antin työaika alkaa tuntia ennen esitystä, joten siiheksi minäkin ilmaannun paikalle. Sovimme, että liimaannun tiukasti Antin mukaan - tosin näyttämölle en seuraa silloin kun esitys on käynnissä. Antti kertaa ohjeet, joiden mukaan näyttämön laidoilla ei ikinä saa olla lähellä näyttämöä rajaavia verhoja - mistä kohdasta tahansa saattaa yht'äkkiä sännätä ihminen läpi, tulla polkupyörä täyttä vauhtia tai joku saattaa vaikka työntää lavasteen niin, että varomaton jää alle. Samoin kulkureiteillä täytyy olla varovainen - eli pois tieltä - vaihtojen aikaan, ettei tule törmäyksiä. Sanomattakin on selvää, että laidoillakin liikutaan varovasti, ei kosketa tarpeistoon, ei häiritä kenenkään työtä eikä meluta.

Antti valmiina patukkatoimiin!

Ennen näytöksen alkua Antti valmistelee vastuulleen kuuluvat asiat - Ansassa tosin ei kovin paljon valmistelemista ole. Valmiiksi laitetaan pari pyroteknistä välinettä spurgujen kohtausta varten. Ennen näytöstä Antti on paljolti kuulolla siltä varalta, että esim. kampaamosta ilmoitetaan, että joku näyttelijä ei ole saapunut maskiin odotettuun aikaan - silloin Antti ottaa näyttelijään yhteyttä; onhan mahdollista, että joku olisi vaikka unohtanut saapua teatterille (joskin tällaista tapahtuu hyvin harvoin). Antti kuuluttaa näyttelijät lämmittelyyn ja soundcheckiin sekä tekee yleisökuulutukset - eli teistäkin lukijoista moni on varmasti kuullut Antin äänen vaikkei miestä olisi nähnytkään. Ensimmäinen soitto tulee 10 minuuttia ennen esitystä, toinen viisi minuuttia ennen.

Näkymä lavan sivusta ennen esityksen alkua - vaatteita ja asiaankuuluvaa tarpeistoa.

Tarpeistonhoitajan kärry.

"Ohjauskeskus" lavan sivussa.
Oikealla ylhäällä ruutu, josta näkyvät lavan tapahtumat.

Näyttelijöiden lämmitellessä Jorma Böök kävelee suuren näyttämön läpi kohti pientä näyttämöä - hänellä on alkamassa Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä -monologin esitys.

Kun näytöksen alkuun on minuutti ja Tarja Matilainen - Ansan pääroolin esittäjä - seisoo jo paikoillaan, Antti käy ilmoittamassa Tarjalle ajankulun ja samalla toivottaa tsemppiä näytökseen. Sitten valot syttyvät vuorotellen ja esitys alkaa.

Näkymä lavan sivusta - Ansan avausnumero menossa.

Ansassa Antin työnkuva on paljolti päivystämistä siltä varalta, että jotain sattuu - joissakin muissa näytelmissä hänellä on ollut esityksen aikanakin paljon enemmän työtehtäviä. Jos esityksen kuluessa tapahtuisi jotain - esimerkiksi näyttelijä loukkaantuisi niin ettei pysty jatkamaan tai yleisössä olisi sairaskohtaus - Antti tai näyttämömestari Marko ovat ne henkilöt, joilla on oikeus tehdä päätös näytöksen keskeyttämisestä. Näyttämömestarilla on tietysti muitakin vastuutehtäviä, joista mainittakoon esimerkiksi lavastusvastuu ja esityksen alun koordinointi; esityksen alkaessa - ja jatkuessa väliajan jälkeen - näyttämömestarilla on kuulokeyhteys valomieheen, äänimieheen ja kapellimestariin, ja näyttämömestari antaa merkin jotta kaikki toimivat yhtäaikaa oikealla hetkellä.

Pyrotekniikkaa hoitavat tuotantojärjestäjä Antti ja näyttämömestari Marko - molemmilla on siihen koulutus. Ja kun lavalla käytetään pyrotehosteita, niitä kuuluu olla valvomassa kaksi henkilöä suoralla näköyhteydellä eri puolilla lavaa. Sammutusvälineet ovat tietysti kummallakin käden ulottuvilla kaiken varalta. Antti toimittaa valmistelemansa pyrovälineen näyttelijälle ja heti käytön jälkeen ottaa ne huostaansa, huolehtii että ne on asianmukaisesti sammutettu ja peitetty palosuojapeitolla.

Antti valvoo pyroteknistä tehostetta.

Antti kertoo, että teatterissa rutiinit ovat tärkeitä - vaikkei kyse olekaan taikauskosta, niin rutiineista saa sen tunteen että kaikki rullaa kuten pitääkin, kaikki tarvittavat henkilöt ovat paikalla ja ajan tasalla. Aiemmin Antilla oli tietyssä vaiheessa Ansan näytöstä tehtävä, jonka vuoksi hänen piti kiertää lavan toiselle sivulle, ja samalla hän moikkasi tiettyä työkaveria. Nyttemmin tehtävää ei ole, mutta tietyllä hetkellä Antti käy silti moikkaamassa kaveria.

Lavalla Antti käy Ansan esityksessä vain kerran; hakemassa yhden välineen pois. Joissakin muissa näytelmissä tehtäviä saattaa olla enemmänkin, mutta Ansassa näyttämömiehet ehtivät hoitaa vaihdot. Ansassa isompia lavasteitakaan ei tarvitse vaihtaa, vaan vaihdot tehdään helpommin liikuteltavin varustein kuten patukkahihna, pöydät, rappuset ym.

"Ollos huoleton, poikas valveill' on"
- näyttämömiehiä ja lähimpänä näyttämömestari Marko osana esitystä.

Minulle on mielenkiintoista paitsi seurata Anttia, myös saada olla esityksen aikaan läsnä lavan sivussa. Seuraan lempinumeroni tarkasti, ja muutenkin toki olen koko ajan tietoinen siitä, missä lavalla mennään. Lavan sivussa laulun kuuluvuus on selkeästi huonompi kuin katsomossa, mutta on mielenkiintoista seurata esimerkiksi tanssinumeroita eri näkökulmasta. Takaviistosta näkee joskus myös ilmeitä, joita katsomossa istuva yleisö ei näe - ja vaikka näille ilmeille ei siis katsojia olekaan, ne vastaavat täysin roolia.

Lavan sivussa on myös kampauspiste pikakampauksia ja -meikkauksia varten, jotta vaihdot roolista toiseen saadaan tehtyä sujuvasti. Osa pukuvaihdoista tehdään ripeästi, jopa pikana lavan sivussa - pukijat asettelevat vaatteet tällöin valmiiksi siihen järjestykseen, missä näyttelijät vetävät ne ylleen, jotta kaikki sujuu mahdollisimman hyvin. Osa vaihdoista tehdään kaikessa rauhassa pukuhuoneissa, silloin kun siihen on enemmän aikaa.

Antti juttelee Hanna Liinojan kanssa, taustalla maskeeraaja laittaa Jouni Salolle hahmoa.

Ensimmäisessä numerossa Työ on Teneriffa lavan sivusta seuratessa tuntuu, että lavalla pelataan "patukkalaatikkocurlingia" - esitykseen kuuluen Sauli laittaa patukkalaatikoita eteenpäin eli käytännössä liu'uttaa niitä lavan sivuun tarpeistonhoitajalle, joka pinoaa ne talteen.

Ajoittain lavan sivussa käy aikamoinen sutina, etenkin kun valmistaudutaan isoihin joukkokohtauksiin. Paikalla on lavamiehiä, tarpeistonhoitaja, pukijoita, kampaaja-maskeeraaja... Paljon väkeä, joka ei koskaan näyttäydy lavalla yleisölle. Isoissa vaihdoissa, joissa ihmisiä ja tavaraa vilisee ees taas, pitää olla todella varuillaan ettei ole kenenkään tiellä tai alla. Antti kyllä osaa näytöksen tapahtumat ulkoa, ja ohjeistaa minuakin ennakoivasti, milloin missäkin voi seistä ja milloin kannattaa tulla kokonaan sivuun.

Laulukuoroa väliaikaa edeltävästä numerosta.

Väliajalla verhon taakse kuuluu, kuinka saliin jääneet ihmiset jutustelevat keskenään - ja yleisön palatessa väliajalta sorina kuulostaa mukavalta. Väliajan aikana Jorma Böök kulkee takaisin pieneltä näyttämöltä - monologinäytös on tältä illalta ohi.

Ansan näytös kulkee kohti loppuaan. Lavan sivuun kuuluvat myös yleisön reaktiot; aplodit, nauru, osallistuminen... Kun Sauli Erkki Rannon roolissaan kehottaa kaikkia sanomaan yhteen ääneen "rakkaus!" mekin korotamme ääntämme lavan sivussa huutaen "RAKKAUS!"

Välillä hätkähdän, miten muutamia näyttelijöitä puhkeaa laulamaan lavan sivulla. Sitten naurahdan omalle hämmästykselleni; kyseessä ovat tietysti Verholaulajat - eli musikaalinumeron ollessa menossa lavalla osa myös sivussa olevista näyttelijöistä laulaa mukana, jotta ääneen saadaan lisää vahvuutta ja voimaa. Ja laulajien ei tarvitse olla ihan lavan lähellä, sillä heillä on mikit - yhteen he kyllä asemoituvat, laulamaan yhdessä.

Bändi soittaa lavasteiden takaosassa.

Viimeinen kohtaus, koskettavan kaihomielinen musiikki, pimeys - ja aplodit kiitokseksi hienosta työstä. Näyttelijät kumartavat useamman kerran, joku saa ruusuja. Myös soittajat käyvät kumartamassa. Mutta osa aplodeista kuuluu aina myös heille, joita ei lavalla näy - kaikki ne ammattilaiset, jotka tekevät työnsä näkymättömissä, mutta joita ilman teatteri ei toimisi.

Kiitos Antti haastattelusta ja että sain olla mukanasi Ansassa!


torstai 1. joulukuuta 2016

Aladdin ja taikalamppu

Tämänkertainen esitys on Jyväskylän Tanssiyhdistys ry:n ja Jyväskylän Kaupunginteatterin yhteistyö, tanssisatu Aladdin ja taikalamppu. Esiintymässä on Jyväskylän Tanssiopiston baletin, jazz- ja nyky- sekä katutanssin erikoiskoulutusryhmien 10-18-vuotiaita oppilaita. Kävin katsomassa esityksen kahden apubloggarin ja heidän äitinsä kanssa. Apubloggareista Oona, melkein viisi vuotta, on ollut näissä hommissa ennenkin. Apubloggarina debytoi Oonan pikkusisko Eerin, ihan kohta kolme vuotta. Jotain esityksiä Eerin on nähnyt ennenkin, mutta tämä on hänen elämänsä ensimmäinen kerta teatterissa ja teatteritalossa. Paljon uutta jännää siis!

Tanssisatu kertoo katupoika Aladdinista, joka ihastuu sulttaanin tyttäreen - ja tunne on molemminpuolinen. Esityksessä nähdään otoksia kadulta, palatsista, hiekka-aavikolta, merestä... Esiintyjiä on useita kymmeniä.

Satua ja tanssia.
Kuva: Matti Häyrynen

Pidin kovasti siitä, miten koreografioissa eritasoiset ja -ikäiset tanssijat pääsevät esiin. Eri tanssilajit lomittuvat toisiinsa luontevasti. Jotkut kohtaukset toimivat selkeästi yhdellä lajilla - esimerkiksi baletilla - joissakin taas yhdistellään tyylejä samaan näkymään, mikä tuo eloisuutta esitykseen. Eritasoisille tanssijoille oli koreografiat suunniteltu niin, että kaikki pääsivät näyttämään osaamistaan sopivalla tavalla. Koreografiassa oli hienoja oivalluksia, kuten hidastetut takaa-ajokohtaukset.

Tanssijoiden ilmeistä näki, että osa keskittyi kovasti tekemiseensä, osa nautti ja esiintyi vapautuneemmin. Nuorten esiintyjien tekemisen iloa oli myös katsojan ilo seurata.

Aladdin pääroolissaan nousi luonnollisesti selkeästi esiin, kuten myös prinsessa Jasmine, Lampun Henki ja muut soolotanssijat. Ja Abu-apina oli erittäin hellyttävä ilmestys! Käsiohjelman mukaan rooleissa on kaksoismiehitys, joten nimeltä en pysty tanssijoita mainitsemaan koska en tiedä, kumpi nimetyistä kutakin roolia esitti.

Esityksen puvustus oli näyttävä, kuten aiheeseen sopiikin. Täytyy ihailla sitä, miten näin isolle joukolle on saatu aikaan näin hyvä puvustus! Samoin maskeeraukset olivat huoliteltuja, joten esityksen visuaalinen ilme oli antoisa. Itse pidin aivan erityisesti esityksen loppupuolella nähdystä merestä niin tansseineen kuin pukuineenkin, joskin myös moni muu kohtaus oli taitava ja hieno.

Vinkkinä katsojille, että mikäli Aladdinin tarina ei ole ennestään tuttu, ennen esitystä juonikuvauksen voi lukaista käsiohjelmasta. Itse kyllä muistin sen esimerkiksi vuosia sitten ilmestyneestä Disneyn animaatiosta, ja joskus olen Tuhannen ja yhden yön tarinatkin lukenut.

Katsomo oli aivan täynnä, mutta niin oli loppukiitoksissa lavakin - en ole ikinä nähnyt niin paljon populaa pienellä näyttämöllä, luultavasti en suurellakaan. Esiintyjät saivat pitkät ja innokkaat aplodit, ja he myös kiittivät saamastaan vastaanotosta.

Esityksen jälkeen kävimme teatterin kahviossa herkuttelemassa, ja samalla haastattelin Oonaa ja Eeriniä. Oona ihasteli erityisesti kimaltavissa puvuissa esiintyneitä balettitanssijoita. Hänen mielestään esitys oli paikoin vähän pelottava - erityisesti velhon ja vanginvartijoiden esiintyessä - mutta kuitenkin hyvä. Kun kahviossa ollessamme kuului soitto illan toiseen näytäntöön, Oona olisi halunnut mennä katsomaan esityksen saman tien uudestaan. Kysyessäni, suosittelisiko Oona esitystä kavereilleen, hän tuumasi että päiväkotikavereista tytöille kyllä, pojille ei - tosin sitten kävi ilmi, että Oona ei suosittelisi pojille vain koska ei tykkää pojista, eli sinänsä pojatkin voisivat mennä katsomaan. Oona tuumasi, että "en ymmärtänyt aina kaikkea silloin, kun tanssijat selittivät asioita toisilleen tanssien, kun ne eivät puhuneet". Mutta kaiken kaikkiaan hän pysyi juonessa mukana melko hyvin - Oonan suosikkikohtaus oli se, jossa prinssinä esiintynyt Aladdin paljastaa Jasminelle, kuka oikeasti on. Hän piti puvustuksesta. Musiikki oli välillä aika jännittävää, ja ehkä hieman kovallakin - mutta iloisesta musiikista Oona piti. Eerinin mielestä parasta oli se, kun prinssi ja prinsessa tanssivat yhdessä. Eerin sanoi pontevasti, että häntä ei pelottanut yhtään - velho tosin oli aika jännittävä. Toisaalta Eerinin mielestä velho oli yksi parhaita asioita esityksessä. Musiikissa hän piti erityisesti "helisevien tanssijoiden" musiikista. Eerin suosittelisi esitystä kavereilleen.

Esityksen jälkeinen herkkuhetki oli tytöille yksi reissun kohokohtia.
Juustokakku oli hyvää ja seinällä olevat julisteet kiinnostivat kovasti.
Pöydässä apubloggarit Oona (vasemmalla) ja Eerin (oikealla).

Tyttöjen äiti kommentoi, että on kiva nähdä nuorten intoa ja tanssin iloa. Pienten lasten äitinä hän piti esityksen alkua dramaattisine musiikkeineen ja takaa-ajoineen aika jännittävänä, mutta loppua kohden tunnelma keveni. Koska esityksessä ei puhuta mitään eikä tapahtumia selitetä, juonen seuraaminen voi olla hieman haastavaa kovin pienille. Vähän isommille lapsille esitys on varmasti paremmin kohdillaan.

Erityistä kiitosta saavat teatterin työntekijät lasten huomioimisessa. Heti alkaen narikasta, jossa narikanhoitaja jutteli lapsille iloisesti, otti heidän vaatteensa vastaan suoraan heiltä itseltään ja sai saapumisen rullaamaan hyvin. Lippukassalla lapset huomioitiin mukavasti, ja ystävällinen vahtimestari toi jopa katsomoon lisätyynyn pyynnöstä - olimme ottaneet kummallekin tytölle koroketyynyn, mutta Eerin tarvitsi kaksi jotta näki kunnolla.

Tyttöjen äiti ja minä kysyimme vielä lopuksi, lähtevätkö Oona ja Eerin jatkossakin kanssamme teatteriin, jos ja kun jotain sopivaa katsottavaa on tarjolla. Vastaus oli hyvin innokas "JOOOOOOOOOOO!" Näin on jälleen uusia teatteriharrastajataimia hyvässä kasvussa!


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Teatterin pukusuunnittelu ja Merja Levo

Kun ryhdyin valmistelemaan tätä juttua, ajattelin, että tästä tulee kiinnostavaa sekä minulle että uskoakseni lukijoille. Puvustus on yksi aihe, joista on tekstiä ja kuvia toivottukin. Tapasin siis Jyväskylän kaupunginteatterin pukusuunnittelijan, Merja Levon. Juttelimme, sain häneltä aineistoa jutun taustaksi ja hän kierrätti minua teatterilla puvustukseen liittyvissä tiloissa. Niinpä minulla oli kirjoittamista aloittaessani sivukaupalla muistiinpanoja, nivaska tausta-aineistoa ja runsaasti kuvia. Ja ainakin minulle tämän jutun tekeminen kaikkineen osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja opettavaiseksi - toivottavasti myös lukemisesta on iloa!

Jyväskylän kaupunginteatterin pukusuunnittelija Merja Levo.
Kuva: Jiri Halttunen

Merja Levo


Merja kiinnostui jo nuorena teatterista - hänen ystävänsä näytteli nuorisoteatterissa, ja Merjaa viehätti ensin lavastaminen, mutta sittemmin kiinnostus kääntyi puvustamiseen. Merja opiskeli Lahden Taideteollisessa oppilaitoksessa vaatesuunnittelijaksi ja valmistui vuonna 1976. Jo ensimmäisen puolen vuoden aikana opinnoissa Merja tiesi, ettei halua teolliseksi vaatesuunnittelijaksi vaan teatteripuolelle, ja hänen opettajansa Paula Häiväoja totesikin "jos on tarpeeksi sinnikäs, niin tällä tutkinnolla voi päästä teatteriinkin". Merja sanookin, että vielä 70-80 -luvuilla näin saattoi tehdä kun oli tarpeeksi innokas, nykyään tämä on vaikeampaa. 70- ja 80-luvuilla Merja kävi myös paljon erilaisia teatterin puvustamiseen liittyviä kursseja, ja iso osa osaamisesta on kehittynyt tietysti myös työn kautta.

Lahdesta valmistumisen jälkeen Merja oli vuoden freelancerina. Tänä aikana hän teki töitä Lahden kaupunginteatteriin; ensin hän oli siellä opintoihin liittyvässä työharjoittelussa, sitten pukijana ja sen jälkeen pääsi tekemään pukusuunnittelijan töitä. Vuonna 1977 Merja sai kiinnityksen Turun kaupunginteatteriin pukusuunnittelijaksi. Turussa toimineista ohjaajista Merja mainitsee erityisesti Jotaarkka Pennasen ja Laura Jäntin - heidän kanssaan työskentely oli Merjalle "korkeakoulu teatterialalle". Turun kaupunginteatterissa työskennelty aika, 20 vuotta vuosina 1977 -1997, oli Merjan oman kehittymisen kannalta todella merkittävä.

Turussa työskentelyn ohessa Merja suoritti Taideteollisessa korkeakoulussa taiteilijan pedagogiset opinnot, ja Turusta lähdettyään hän teki samassa oppilaitoksessa maisterintutkinnon taidekasvatuksen alalta. Näiden opintojen jälkeen hän toimi myös päätoimisena tuntiopettajana Taideteollisessa korkeakoulussa ja oli mukana taidekasvatuksen osaston tutkimus- ja kehittämishankkeessa.

Merjan ansioluettelo on kunnioitettava muutenkin; hän on ollut useissa eri oppilaitoksissa tuntiopettajana, toiminut erilaisissa luottamustoimissa Suomen Lavastustaiteilijanliiton hallituksessa ja ollut mukana ajamassa esittävän pukusuunnittelun koulutusohjelmaa Taideteolliseen korkeakouluun. Hän on osallistunut useisiin teatteripukunäyttelyihin ja saanut monia apurahoja ja palkintoja. Merja on tehnyt pitkän uransa aikana myös vierailuja mm. TV2:een, Suomen Kansallisteatteriin, Helsingin kaupunginteatteriin sekä moniin suomalaisiin ammattiteattereihin. Yhteensä Merjan ansioluettelosta löytyy 110 produktiota.

Opetustyön ja koulutuksen kehittämisen mielenkiintoisuudesta huolimatta Merja koki, että teatterissa pukusuunnittelijana toimiminen on kuitenkin hänen ominta aluettaan. Jyväskylän kaupunginteatteriin Merja tuli vuonna 2003 Aila Lavasteen kiinnittämänä. Täällä hän tulee siis työskennelleeksi 13,5 vuotta, jona aikana hän on suunnitellut 34 produktion puvustuksen - musikaaleja, nykydraamaa, klassikoita ja satuja. Joihinkin pienen näyttämön produktioihin hän on suunnitellut myös lavastuksen. Merja on ollut toistakymmentä vuotta mukana kaupunginteatterin yleisötyössä; hän oli käynnistämässä sitä yhdessä Aila Lavasteen kanssa. Siinä yhteydessä Merja on ollut kehittämässä ja luomassa yhteistyöverkostoa Jyväskylän Yliopiston opettajankoulutuslaitoksen, Kulttuuriaitan, Jyväskylän perusopetuksen ja Taidemuseon kanssa.

Ja helmikuussa 2017 Merjan jää eläkkeelle pitkän ja monipuolisen uransa jälkeen. Merja mainitsee, että tässä työssä hän on jaksanut näin pitkään, kun on saanut tehdä monia asioita pukusuunnittelun lisäksi kuten lavastuksia ja yleisötyötä. Ja se on myös teatterityössä rikkaus, kun näytelmät, työryhmät ja ohjaajat vaihtuvat. Työstään hän jää kaipaamaan erityisesti työyhteisöä ja sen huumoria.

Jyväskylän kaupunginteatterin yleisötiloissa on Merjan pukunäyttely ja suuri vaatekollaasi Jekyll & Hyde musikaalin tanssijoiden asuista toukokuun 2017 loppuun.

Muutama kuva näyttelystä:

Kollaasi Jekyll&Hyde -musikaalin tanssijoiden asuista.
Kollaasin vieressä vasemmalla Lucyn ja Jekyllin puvut, oikealla Lukin puku.
Kuva: Merja Levo

Emman ja Lucyn pukuja Jekyll&Hyde -musikaalista.
Kuva: Merja Levo

Saituri-näytelmän pukuja.
Violetinsinisen puvun kankaat sattuivat löytymään settinä; samasta kankaasta oli saatavilla sekä sileä että kirjottu versio.
Kuva: Merja Levo

Pukuja Cabaret-musikaalista ja Niskavuoren nuori emäntä -näytelmästä.
Kuva: Merja Levo

Näyttelyyn liittyviä kuvia Kaipuun karuselli -näytelmästä.

Pukusuunnittelusta - ja puvuista


Miten sitten produktion suunnittelu etenee?

Merja kertoo prosessista käyttäen esimerkkinä Jekyll& Hyde -musikaalin puvustamista. Kaiken alku on tekstivalinta sekä ohjaajan näkemys. Jekyll& Hyden tekeminen oli tiedossa toukokuussa 2014 eli noin vuotta ennen harjoitusten alkua - musikaalin ensi-iltahan oli syyskuun alussa 2015. Ensimmäiset palaverit pidettiin toukokuussa 2014. Merja kertoo, että Jekyll&Hyden suunnittelu alkoi harvinaisen aikaisin; yleensä työhön päästään noin puoli vuotta ennen harjoitusten alkua.

Jekyll&Hyden pukujen lähtökohtana oli steampunk-tyyli - steampunk pohjaa 1800-luvun lopun muotiin, ja Jekyll&Hyden tarina sijoittuu 1880-luvulle. Merja kertoo, että näytelmän hahmoista yläluokka oli puettu 1880-luvun epookkiin, kun taas kansan, Lucyn, tohtori Jekyllin ja Emman puvut olivat steampunkia.

Herra Hyde steampunk-tyylissä.
Kuva: Jiri Halttunen

Lucy ja Hyde steampunkin hengessä.
Kuva: Jiri Halttunen

Lukki ja Lucy - ja edelleen steampunkia.
Kuva: Jiri Halttunen

Lukki ja kansaa.
Kuva: Jiri Halttunen

Jekyll&Hyde -musikaalin yläluokkaa.
Kuva: Jiri Halttunen

Ennakkosuunnitteluun kuuluu taustan tutkimista, kuvamateriaalin hankintaa, pukuluonnosten ja työpiirustusten tekemistä sekä materiaalien hahmottamista. Ennakkosuunnitteluun osallistuvat pukusuunnittelijan lisäksi ohjaaja, lavastaja, koreografi, valosuunnittelija ja kapellimestari. Alkuvaiheessa Merja tekee aina nk. kohtauslakanan, jonka avulla hän hahmottaa mahdolliset pukuvaihdot ja mikäli samalla näyttelijällä on useampia roolihahmoja, kohtauslakanasta näkee myös mitä pukusuunnittelussa pitää tältä kannalta ottaa huomioon. Merja kertoo tekevänsä näytelmästä ideakuvaston, johon hän kerää monenlaisia kuvia siitä, minkä tyylisiä näytelmän vaatteet voisivat olla. Kun visuaalisen tyylin lähtökohdat yhteisissä palavereissa on löydetty, alkaa varsinainen pukujen suunnittelu.

Elämänmenon kohtauslakana - ylempänä alku tarkemmin, alla koko lakana.
(Kuvan saa avattua suuremmaksi klikkaamalla.)
Lakanasta näkyvät näyttelijöiden kaikki roolihahmot, kohtaukset, kohtausten ajankohdat, vuoden- ja vuorokaudenajat, hahmojen vaihdot kohtauksissa (ja tuleeko jossain pikavaihto)... Myös tekniikka, kampaamo, maskeeraamo ja muut vastaavat hyödyntävät usein pukusuunnittelijan tekemää kohtauslakanaa omiin tarpeisiinsa.

Merja kertoo, että Lahdessa pukijana ollessaan hän sai arvokasta oppia, sillä siinä hän tajusi mitä kaikkea näyttämövaatteen suunnittelussa pitää ottaa huomioon, kuten nopeat pukuvaihdot, vaatteen toiminnallisuus erilaisissa näyttämötilanteissa, vaatteen kestävyys ja materiaalien erilaiset pintakäsittelyt.

Merja ei itse osallistu ompelutyöhön, vaan hän käy pukuluonnokset läpi toteuttajien kanssa. Tällöin pohditaan yhdessä vaatteen muotoa ja leikkauksia, jotta saadaan haluttu lopputulos. Merjalla on näkemys siitä, miltä puvun tulee näyttää, ja ompelimo toteuttaa vision hyvällä ammattitaidolla. Merja kehuukin puvustamon osaamista moneen kertaan.

Jo luonnosteluvaiheessa tehdään samalla materiaalisuunnittelua. Nykyään paljon materiaaleja haetaan Tallinnasta, osittain koska siellä on edullisempi hintataso mutta ennen kaikkea, koska valikoima on huomattavasti laajempi kuin Suomessa kankaiden ja erilaisten koristemateriaalien osalta. Suomessa Toijalan Tekstiilipalvelun tukkukauppa on pukusuunnittelijoiden vakiopaikka hankinnoissa. Myös netti on laajentanut mahdollisuuksia; tilauksia voi tehdä vaikka mistä, mutta toisaalta tuolloin ei pääse hypistelemään materiaalia valintavaiheessa.

Kengät ovat osa pukua, ja niidenkin hankinnassa on omat kuvionsa. Niitä hankitaan kenkä- ja tanssialan liikkeistä sekä tilataan netistä.  Kengillä on hyvin suuri merkitys näyttelijöille jo harjoitusvaiheessa, jotta he oppivat liikkumaan niillä luontevasti ja joskus näyttelijä voi löytää kenkien avulla jopa roolihenkilönsä karaktäärin.

Merja kertoo, että työprosessin edetessä puvuston lisäksi pukusuunnittelija tekee läheistä yhteistyötä näyttelijän, kampaajan, maskeeraajan ja koreografin kanssa, sillä kaikki nämä osa-alueet vaikuttavat niin pukuun kuin roolihahmon ulkoiseen olemukseen ja tapaan liikkua.

Merja kiteyttää, että näyttämöpuvun syntyyn vaikuttavat siis teksti, ohjaajan lähtökohdat, koreografi ja esityksen liikekieli, lavastus, visuaalisen työryhmän ideat ennakkosuunnittelussa, pukusuunnittelijan keräämät ideakuvat, pukusuunnittelijan näkemys, näyttelijä, materiaalivalinnat ja toteutus ompelimossa. Näyttämöpuku on aina osa isompaa kokonaisuutta eli teatteriesitystä, jossa esittävä taide, äänimaailma ja visuaalisuus liittyvät toisiinsa muodostaen yhdessä moniaistillisen elämyksen.

Merjan ideakuvastoa Jekyll&Hyde -musikaalin johtokunnan ja Lucyn puvuista.

Merjan ideakuvastoa Jekyll&Hyde -musikaalin Lucyn, Jekyllin ja Emman puvuista.

Merjan ideakuvastoa Jekyll&Hyde -musikaalin ilotyttöjen puvuista.

Merjan piirroksia Jekyll&Hyde -musikaalin Lukin ja yläluokan nuorten naisten puvuista.

Kuvasarjaa siitä, miten Anneli Karppinen muuntuu mummoksi Juokse ko hullu -näytelmää varten.

Vanhempaa materiaalia: Merjan ideakuvastoa Juokse ko hullu -näytelmää varten.

Jonkin verran pukuja voi myös kierrättää, tietyin reunaehdoin. Pukusuunnittelija voi kierrättää ja muokata itse suunnittelemiaan pukuja, sillä suunnittelijalla on pukuun tekijänoikeus. Kun puvut edustavat selkeää realistista ajankuvaa - kuten Elämänmenon sodanjälkeisen Suomen ajankuvassa, niin sellaisen työn kohdalla varasto on tärkeä aarreaitta. Elämänmenon puvustuksesta noin 70% saatiinkin teatterin omista varastoista.

Jekyll&Hyde -musikaalissa kansan ja ilotyttöjen vaatteet saatiin paljolti muokattua teatterin omasta varastosta. Näistä puvuista ei ollut luonnoksia, vaan muokkaus tehtiin suoraan mallinukkejen päällä. Esimerkiksi kansannaisten hameet olivat aiemmin olleet maalaishameita, joita nyt muokattiin soljilla ja remmeillä rouheiksi steampunk -asuiksi. Varastosta ja kirpputoreilta löydettiin pikkujakkuja, joita värjättiin ja työstettiin asuihin sopiviksi.

Mihin kaikki puvut sitten päätyvät?

Jyväskylän kaupunginteatterilla on toki omat pukuvarastonsa, joista löytyvien pukujen määrää Merja ei oikein uskalla edes arvailla. Esityskaudella 2014-15 kauden pukumäärä oli 228, kaudella 2015-16 pukumäärä oli 251. Näistä ja teatterin yli 50-vuotisesta historiasta voisi tehdä hyvin karkean arvion, että teatterin pukujen määrä voisi liikkua jossain 10 000 paikkeilla. Mutta päästyäni itsekin käymään varastoissa Merjan kanssa voin todeta, että pukujen määrää on varsin mahdotonta arvioida näkemänsä perusteella.

Teatteritalon varastosta löytyy mm. päähineitä, miesten pukuja, naisten alushameita ym - ja siististi lajiteltuja kenkiä.

Toisesta varastosta löytyy päällystakkeja, haarniskoja, univormuja
- ja kuten kuvassa, epookkipukuja, satuihin liittyviä pukuja...

Toinen pukusuunnittelija ei voi käyttää toisen suunnittelemaa pukua ilman lupaa. Jos pukua käytetään sellaisenaan, käsiohjelmassa tulee olla merkintä siitä, kuka tietyn puvun on suunnitellut. Jonkin verran teatterit vaihtavat ja lainaavat pukuja keskenään; tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset miesten asut (kuten frakit, saketit ja bonjour-takit), univormut sekä sotilasvaatteet. Oopperoissa pukulainauksia tehdään paljonkin yli maan rajojen. Ja esimerkiksi Shrekissä puvustus on osittain tiukasti määritelty, joten Jyväskylän puvut haluttiin ostaa Helsinkiin. Usein kuitenkin teattereissa halutaankin tehdä pukuja omalla tyylillä, omien näkemysten mukaan, ja lisäksi pukujen uusiokäyttöön vaikuttavat tietysti näyttelijöiden mitat.

Työhön kuuluu Merjan mielestä paljon mukavia puolia kuten suunnittelu- ja pukujen toteutusvaihe ja se, kun näkee miten suunnitelmat muuttuvat todeksi näyttämöllä. Puku on voimakkaasti näyttelijän ilmaisun tuki ja työväline ja samalla se auttaa näyttelijää muuntautumaan roolihahmoksi.

Haastetta tuo se, että katsojat ovat nykyään hyvin tietoisia monista asioista, joten vaatimustaso on kova. Netti, elokuvat, tv, matkustelu ja muoti ovat vuosien kuluessa selvästi lisänneet katsojien tiedostavuutta. Aika on rajoite työssä, tuotannot tehdään tiukalla aikataululla. Haasteisiin kuuluu myös se, kuinka iso kokonaisuus saadaan toimivaksi. Merjan lempitöitä ovat epookkijutut ja sadut - niissä pääsee herkuttelemaan vapaammin ja suunnittelijavetoisesti. Haastavinta on nykypäivän realismi - siinä myös ohjaajalla ja näyttelijöillä on selkeimmät näkemykset siitä, miltä asioiden tulee näyttää.

Tällaisesta aiheesta on tietysti paljon sellaista kuvamateriaalia, joka liittyy kiinteästi juttuun. Kaikkea en ole ripotellut tekstin väleihin, joten lopuksi koostetta Merjan lempitöistä Jyväskylän kaupunginteatterin ajalta - Jekyll&Hyden lisäksi. Kaikkien näiden eri näytelmiä kuvaavien kuvien lähde on Jyväskylän kaupunginteatterin arkisto.

Kaipuun karuselli, v. 2012. Anssi Valtosen ohjaus, johon Merja suunnitteli sekä puvustuksen että lavastuksen. Merja kertoo, että tämä on yksi hänen onnistuneimpia töitään, ja prosessissa löytyi hieno yhteinen maailma Anssin ja työryhmän kanssa.


Saituri, v. 2013. Kuten Merja sanoo: "epookkiherkku". Ohjaus Leena Havukainen.


Veljeni Leijonamieli, v. 2012. Satua ja värikkyyttä. Ohjaus Anssi Valtonen.


Kuka pelkää noitia, v. 2008. Satua ja fantasiaa. Ohjaus: Anssi Valtonen.


Pikkusinisiipi, v. 2005. Merja muistelee: "Hieno tarina Helene Schjerfbeckin lapsuudesta." Merjan suunnittelema puvustus ja lavastus. Ohjaus Aila Lavaste.


Uppo-Nalle ja rohkea Reeta, v. 2004. Tässä Merja muistelee erityisen lämmöllä fantasiaosuutta ja koiria. Näytelmään liittyi myös yleisötyö "Minä eläimenä". Ohjaus Aila Lavaste.


Esimerkkinä realistisemmasta puvustuksesta vuonna 2011 tehty Ansa - joka siis oli dekkari, aivan eri asia kuin tällä hetkellä ohjelmistossa oleva Ansa-musikaali. Ohjaus Anssi Valtonen.


Kiitos haastattelusta, Merja - oli todella mielenkiintoista tutustua mittavaan uraasi, teatterin pukusuunnitteluun ja asiaan liittyviin tiloihin kaupunginteatterissa! Ja toivotan jos nyt antoisia eläkepäiviä - vaikka niihin on vielä hetki aikaa.