tiistai 21. helmikuuta 2017

Diivailua toisen kerran

Kävin jonkin aikaa sitten katsomassa Diivat uudemman kerran. Ensi-illasta oli tuolloin kulunut vajaat kolme kuukautta, joten oli mielenkiintoista nähdä, onko esitys muuttunut jotenkin.

Pääpiirteissään meno oli toki ennallaan. Mutta jotenkin oli aistittavissa, että porukka oli hitsautunut yhteen entistä voimakkaammin. Joitakin lisäeleitä olin huomaavinani, ja Hannu Hiltusen pastori Duncan Wooley oli tietynlaisessa maireudessaan karrikoidumpi kuin ennen.

Ihailtavaa heittäytymistä näytelmässä on runsaasti - kuten alusta saakka! Antti Niskanen antaa erityisesti Stephaniena palaa täysillä, loppua kohti aina hervottomammin. Joni Leponiemestä Maxinena eräs (naispuolinen) ystäväni totesi "minäkin haluaisin tuollaisen naisen kaveriksi, olisi niin hyvää keskustelu- ja shoppailuseuraa!"

Jack (Antti Niskanen) hämmästyttää Audreyta (Saara Jokiaho)...
Kuva: Jiri Halttunen
...mutta kyllä myös Meg (Maija Andersson) on niin ihana että Leo (Joni Leponiemi) hämmästelee monttu auki.
Kuva: Jiri Halttunen

Olen myös aina yhtä ihastunut näytelmän nuoriin naisiin, Maija Anderssonin Megiin ja Saara Jokiahon Audreyyn - molemmat ovat aurinkoisia, energisiä ja ystävällisiä naisia. Megin rakkaus ja arvostus teatteria kohtaan on niin pitelemätöntä, että hänen kanssaan olisi varmasti juteltavaa! :D Ja Audrey ihastuttavana höpsönä tuo valoa mihin tahansa kaamospäivään. Myös näytelmän vanha nainen, koko seuruetta pyörittelevä Florence (Anneli Karppinen) on aivan loistava hahmo. Tuollainen täpäkkä täti minäkin haluaisin olla sitten joskus!

Näillä naisilla on sitten lystiä; Florece (Anneli Karppinen) ja Stephanie (Antti Niskanen).
Taustalla Docilla (Hannu Lintukoski) ei ole niinkään hauskaa.
Kuva: Jiri Halttunen

Elosteleva lääkäri Doc (Hannu Lintukoski) ja hänen hömelö poikansa Butch (Miikka Tuominen) ovat omalaatuinen kaksikko. Doc on todennut että jokaisen kannattaa pitää huolta ennenkaikkea itsestään, mutta Bucthissa on vielä nuoruuden uskoa esimerkiksi aitoon rakkauteen - kuitenkin isän ja pojan suhteessa on toveruutta. Yksi Butchin huippuhetkistä on näytelmän harjoitus - ja miten kuuliaisesti hän toteuttaakaan saamiaan ohjeita! Duncan on hieman hillitympi hahmo, mutta ei hänestäkään naurattavuutta puutu.

Yleisen hauskuutuksen ja häsellyksen alla yksi Diivojen läpilyövistä teemoista on mielestäni ihmissuhteiden merkitys; perhesuhteet ja ystävyys. Perhesuhteiden napana tuntuu olevan Florence-täti, jonka luona Meg asuu. Audrey ja Meg ovat ystävättäriä, joilla on toisistaan seuraa, nuorten naisten yhteisiä juttuja - Audrey viettääkin talossa paljon aikaa sekä Megin vuoksi että autellen Florencea. Pastori Duncankin kiinnittyy kuvioon Megin kautta - ja tuntuu pitävän taloa kotinaan vaikkei siellä asukaan. Tohtori Doc hengailee paikalla koska Florece on hänen potilaansa, ja Butch on paitsi hänen poikanaan, myös Megin ja Audreyn vuoksi paikalla. Myös Maxine ja Stephanie ilmaantuvat paikalle Florencen vuoksi.

Naisia on monenkokoisia - kuten nyt vaikka oikealla Audrey (Saara Jokiaho) ja Stephanie (Antti Niskanen).
Kuva: Jiri Halttunen

Perhe- ja muihin suhteisiin liittyy koukeroita, joita en käy läpi - katsokaa itse! :) - mutta erityisen ihastuttavaa on tämän yhteisön muoto. Eri ikäryhmien ihmiset seurustelevat luontevasti keskenään, ja etenkin nuoret naiset kunnioittavat vanhaa tätiä - hänestä myös pidetään joukolla huolta. Florence ja Meg suhtautuvat luontevasti siihen, että heidän kodissaan viipyilee vieraita pitkäänkin - ja Audrey tupsahtelee paikalle kuin kotiinsa. Miesten keskinäiset suhteet eivät ole aina ihan niin herttaisia, mutta seurallisia silti. Doc ja Duncan piikittelevät toisiaan, mutta silti heilläkin tuntuu olevan toveruutta naljailun alla. Doc ajattelee omalla tavallaan poikansa parasta, ja Butch seurailee isän esimerkkiä butchmaisesti. Kaikki hahmot tuntuvat välittävän toisistaan - tietysti osa enemmän, osa vähemmän - ja yhteisössä ketään ei jätetä yksin.

Vaan tokihan Diivojen parasta antia ovat hulvaton huumori ja hyvä mieli. Maistiaisena kannattaa katsoa traileri - tai jos olet näytelmän jo nähnyt, käy se hyvin muistojen verestämiseenkin!


Diivat Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Huom! Diivat ohjelmistossa enää tämän kevään 2017 - syksyllä on myöhäistä uikuttaa jos ei keväällä tullut käytyä katsomassa. ;)


perjantai 17. helmikuuta 2017

Täti ja minä (ensi-ilta)

Eilen illalla vuorossa oli Täti ja minä -näytelmän ensi-ilta. Erityiseksi tämän teki vielä se, että kyseessä oli samalla näyttelijä Maritta Viitamäen eli Rutun viimeinen ensi-ilta ennen eläköitymistä. 40 vuoden työura, yli 200 ensi-iltaa, lukematon määrä koskettavia, hauskoja ja vaikuttavia hetkiä. Täti ja minä -näytelmän kaikki näytökset koko keväältä on varattu loppuun jo ennen ensi-iltaa - tällaista ryntäystä ei yleensä nähdä!

Jo ennen esityksen alkua pienen näyttämön aulassa tunnelma tiivistyy, ja sieltä täältä lähistöltä kuuluu keskustelunpätkiä joissa puheenaiheena on Ruttu. Joku tuntuu olevan hänen läheisiään, joku kertoilee muistoja hänen aiemmista roolitöistään.

Näytelmä alkaa. Näemme vanhan naisen sängyllä lepäämässä ja nuoren miehen saapumassa hänen luokseen. Tapahtumat lähtevät rullaamaan eteenpäin. Morris Panychin teksti on täynnä äkkivääriä hetkiä ja käänteitä - ja kaikenlaista voi sanoa. Tarina on hulvaton, vaikka se käsitteleekin mustanpuhuvia aiheita.

"Ja meillä kaikilla oli nii-in muukaavaaa..."
Kuva: Jiri Halttunen

Jouni Salon ohjaus pyörteilee tekstin mukaan. Suvantoja ei ole, mutta rytmi vaihtelee mukavasti edeten välillä ripeämmin, välillä verkkaisemmin - yleisölle on myös jätetty tilaa omille oivalluksille. Kemp kiivaampana hahmona ja täti rauhallisena tarkkailijana luovat hyvän vastaparin, jonka erilaisuudesta ja erityisyydestä saadaan paljon irti. Tädin ja Kempin suhteen muutos tarinan edetessä on kuvattu eloisasti - mikään ei ole itsestäänselvää saati imelää.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) mietteliäänä.
Kuva: Jiri Halttunen

Rutun eli tädin kanssa lavalla nähdään Kempin roolissa Jukka-Pekka Mikkonen. Jukkiksen roolityö on huima; hänen osallaan on esittää lähes kaikki ääneen lausuttu dialogi. Ja Kemphän puhuu - paljon, ja vaikka mistä. Jukkiksella onkin näytelmässä huikea tekstimäärä hallussa. Puheen rytmi ja väri ovat kohdillaan. Kempin mielentila ailahtelee kyynisestä lähes hulluuden rajamaille, mutta hiipii siihen myös lämpöä ja välittämistä - ja Jukkis tuo tähän kaikkeen hienosti väriä. Kempin elämäntarina avautuu vähitellen. Jukkiksen roolityö on myös fyysinen, ja ulosannin kokonaisuus on eheä ilmeitä myöten. Mitään ei turhaan alleviivata, vaikka Kempin kertoessa itsestään tietyt asiat hänen ulosannissaan ja olemuksessaan saavatkin taustoitusta.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen), tasapainoinen ja rauhallinen nuorimies?
Kuva: Jiri Halttunen

Ruttu tekee tätinä vaikuttavan roolityön. Läsnäolo on käsinkosketeltavaa, ja sitä korostaa roolihenkilön vaiteliaisuus. Rutun dialogi tätinä onkin enimmäkseen äänetöntä - mutta paljonpuhuvaa. Liikekieli on vähäistä - tätihän on enimmäkseen paikoillaan - mutta kasvot, silmät ja ilmeet elävät sitäkin enemmän. Tällä tavoin täti pystyy käymään jatkuvaa keskustelua Kempin kanssa ilman, että Kempin puhe keskeytyy. Välillä hän huokuu yhtä paljon lämpöä kuin toisinaan epäilystä, ja ilmeissä sekä pienissä eleissä elävät niin kysymykset, vastaukset, ihmetys, myötätunto, torjunta, paheksunta kuin lämpökin - ja monet muut viestit. Tämä roolityö on sanattoman kommunikaation ja läsnäolon juhlaa. Hymyt ja kannustavat ilmeen jäävät sydämeen.

Täti (Maritta Viitamäki) ja ... niin mitäpä Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) tekee?
Kuva: Jiri Halttunen

Täyteläinen, ihastuttavan pikkutarkka lavastus luo uskottavat puitteet - näemme hyvin aidonoloiseen vanhan naisen pieneen kotiin. Lavastuksen ovat suunnitelleet Karmo Mende ja Merja Levo. Viehättäviä muuntuvia yksityiskohtia ovat vaikkapa talven jääkukat ikkunalaseissa tai ikkunalaudalla kasvava huonekasvi. Pukusuunnittelusta vastaa Outi Kaltiokumpu, ja puvustus tukee hienovaraisesti roolihahmojen olemusta. Kampauksista ja maskeeraamisesta huolehtineet Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale ovat vanhentaneet Ruttua uskottavasti.

Kempin (Jukka-Pekka Mikkonen) ja tädin (Maritta Viitamäki) yhteiseloa.
Kuva: Jiri Halttunen

Valot rytmittävät kerrontaa - pimennyksillä pilkotaan tarinaa välillä hyvinkin lyhyiksi pätkiksi, välillä pitemmiksi. Asko Konttisen suunnittelema valaistus luo tunnelmia, vuoden- ja vuorokaudenaikoja, korostaa ja voimistaa kohtauksia. Myös valojen heittämiä varjoja käytetään hyväksi. Aivan erityisen hieno oivallus liittyy kohtaukseen, jossa taskulampun valolla on suuri merkitys - muistakaa katsoa tädin varjokuvaa seinällä, kuinka se kommentoi Kempin puhetta!

Paljonpuhuvia ilmeitä ja varjoja.
Kuva: Jiri Halttunen

Ari Lampisen luoma äänimaisema tekee asunnon ulkopuolisesta maailmasta todellisen. Pihalla leikkivät lapset, sateen ääni... Myös musiikilla on tärkeä osuus tunnelmien luomisessa niin pimennyksissä kuin kohtausten aikanakin.

Esityksen aikana yleisö nauraa ääneen vähän päästä. Mutta ei tämä pelkkä komedia ole - myös hyvinkin koskettavia hetkiä on mukana, ja leikkaukset tunnelmasta toiseen ovat välillä hyvinkin nopeita. Erityisen herkulliset kohtaukset saavat innokkaita väliaplodeja - ilmiö, jota yleensä kokee lähinnä vain jos näytelmään sisältyy musiikkiesityksiä.

Iloisia aikoja.
Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen päättyessä valot himmenevät hitaasti, musiikki soi. Istumme pimeydessä, musiikki soi. Valot nousevat jälleen, Ruttu ja Jukkis seisovat lavalla käsi kädessä. Aplodit jysähtävät käyntiin. Näyttelijät poistuvat hetkeksi, palaten takaisin lavalle; Rutulla on käsissään lahjakassi, enkä ole ikinä nähnyt sellaista kukkamäärää kuin millä häntä on tervehditty; kukkapaketit ovat suuressa korissa, jonka Jukkis herrasmiehenä kantaa lavalle Rutun eteen. Yleisö kohahtaa, ilkamoi iloaan huudahduksin ja vihellyksin. Nousemme seisomaan. Myös ohjaaja, lavastaja ja puvustaja saapuvat lavalle. Aplodit jatkuvat pitkään, kutsuen näyttelijät esiin moneen kertaan. Toki aploodeeraamme yhtälailla molemmille näyttelijöille ja koko työryhmälle - kiitos kaikille! Mutta aplodien jatkuessa tunnen, miten yleisöstä huokuu arvostus ja kunnioitus Ruttua kohtaan. Olemme saaneet elää ja hengittää mukana elävän legendan viimeisen ensi-illan. Myös näyttelijöiden hieno keskinäinen arvostus näkyy selkeästi; Jukkis osoittaa sen eleillään Rutulle ja vaikuttaa siltä, kuin haluaisi antaa lavan yksin hänelle. Ruttu puolestaan ei anna Jukkiksen jäädä sivuun - tämä on yhteinen menestys. Molemmat ovat tehneet upeaa työtä.

Ennen lähtöä käyn vielä halaamassa ja kiittämässä Ruttua. Hän vaikuttaa kovin onnelliselta - ja mikäpä on ollessa onnellinen näin mahtavan viimeisen avauksen jälkeen.

Jälkeenpäin on värisevä olo. Olen saanut paitsi nähdä hienon näytelmän, myös olla todistamassa jotain aivan erityislaatuista - hetkiä, joita ei koskaan enää saa takaisin. Vavahduttava tunnelataus. Olen kiitollinen.



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Täti ja minä ja läpi ja meno

Kevään ensi-iltoihin mahtuu vielä Täti ja minä - kahden hengen näytelmä, jossa musta huumori kukkii. Näytelmän ohjaa Jyväskylän kaupunginteatterille Jouni Salo, joka siis on talon omaa väkeä, yleisimmin tunnettu näyttelijänä. Rooleissa nähdään Maritta Viitamäki ja Jukka-Pekka Mikkonen. Aivan oman lisänsä tähän produktioon tuo se, että tämä on Rutun (eli Marittan) viimeinen ensi-ilta ennen eläköitymistä. Mutta ei nyt vielä ryhdytä haikeilemaan. Pääsin katsomaan näytelmän läpimenoa - kyseessä oli 3. valmistava harjoitus, aikaa ensi-iltaan puolisentoista viikkoa. Ensi-ilta on siis torstaina 16.helmikuuta pienellä näyttämöllä.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) ja täti (Maritta Viitamäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Juttelin Jounin kanssa ohjaamisesta ennen harjoituksen alkua. Hän kertoi, että on 90-luvun lopulla ohjannut paljonkin produktioita; kesäteatteria, harrastajateatteria, tango nuevo -yhtye Otravesin musiikillisen esityksen, musiikkiteatteria jota on myös käsikirjoittanut - sekä Aladdin-näytelmän Jyväskylän kaupunginteatteriin. Tuolloin Jouni kuitenkin koki, että elämä oli kovin työntäyteistä, eikä vapaa-aikaa jäänyt, joten hän lopetti ohjaustyöt. Nyt kun häntä oli kysytty ohjaamaan Täti ja minä -näytelmää, hän suostui mielellään ja työn aloittaminen oli oikein mukavaa - hän oli muutenkin ajatellut, että jokin pienimuotoinen ohjaustyö olisi kiva tehdä. Jouni kertoo, että näytelmän monologinomaisuus asettaa omat lähtöarvonsa - työstäminen menee eri tavalla kuin jos tehdään useamman näyttelijän yhteistä dialogia. Useammalla näyttelijällä pystyy kuulema tekemään enemmän valmista palasissa. Tällainen näytelmä etenee tekstinoppimisen ehdoilla, ja harjoituksen mitta eli neljä tuntia on aika pitkä aika lukea tekstiä. Toisaalta tämä on tarjonnut mahdollisuuden intiimiin otteeseen ja keskusteluun näyttelijöiden kanssa - siihen ei isommalla joukolla niinkään päästä. Aikataulu on tiukka, mutta se oli tiedossa jo alun alkaenkin - ja haaste tuntuu mukavalta. Kysyn vielä, millä lailla on erilaista valmistautua ensi-iltaan ohjaajana kuin näyttelijänä. Jouni tuumaa, että kaikenlaisen huolehtimisen määrä on aivan toisella tasolla, paljon totaalisempaa. Asioita kertaa viimeiseen saakka. Toisaalta ohjaajana on suurempi sokeutumisen vaara - näyttelijänä on vapaus tarjota jotakin uutta vielä viimeisellä viikollakin. Ja kaiken kaikkiaan ohjaajana jännittää paljon enemmän.

Ennen harjoitusta ehdin vielä kysäistä Rutun tuntemuksia, kun nyt viimeinen ensi-ilta ennen eläköitymistä lähestyy. Hän sanoo, ettei vielä tässä vaiheessa tunnu mitenkään erikoiselta, mutta arvelee että kyllä se vielä rupeaa tuntumaan.

Ennen läpimenoa kerrataan muutama kohtaus, joista Jukkis (eli Jukka-Pekka) saa sanoa mitkä ne ovat. Sitten pidetään pieni tauko, jonka jälkeen Jouni kysyy ovatko kaikki valmiina - ja valmista on. "Olkaa hyvä" - ja niin tarina lähtee rullaamaan.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) ja taustalla täti (Maritta Viitamäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Muutaman kerran harjoituksen edetessä ohjaajan tai pukijan pitää vielä muistutella, mitä seuraavaksi. "Nyt ois villatakki päällä." "Kirjan lukeminen tulee vasta seuraavassa kohtauksessa." Jokusen kerran tarvitaan kuiskaajaakin, mutta kaiken kaikkiaan kokonaisuus pysyy ehjänä. Jouni antaa välillä lyhyitä ohjeita rauhallisella, kantavalla äänellä. Joskus jompikumpi näyttelijöistäkin kysyy tai kommentoi jotain. Pari kertaa kohdalle osuu tahatontakin tilannekomiikkaa, eikä pokka aina ihan pidä; "Ei tämän nyt ihan näin pitänyt mennä..." Valojen ja äänien osuuskin on vielä työstövaiheessa. Lavastus on jo nyt täyteläinen, vaikka joitakin pieniä yksityiskohtia kuulema puuttuu.

Tarkemmin kommentoin jälleen sitten ensi-iltajutussa, mutta herkulliselta vaikuttaa. Morris Panychin teksti on koukkuja täynnä, ja Ruttu sekä Jukkis sopivat rooleihinsa mainiosti.

Läpimenon jälkeen on hengähdystauko, ja sitten Jouni, Ruttu ja Jukkis pitävät palautekeskustelun. Harjoitukset jatkuvat jälleen seuraavana päivänä. Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan ensi-iltaa!

Täti (Maritta Viitamäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Täti ja minä Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Näytöksistä puolet on jo nyt loppuunvarattu! Joten hopitihop lippuja varaamaan jos aiotte tämän nähdä - ja kyllä kannattaa katsoa!


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Amerikkalaisen yläluokan kodista suomalaiseen tehdassaliin

eli kuinka lavasteet vaihtuvat Diivat-näytelmästä Ansa-musikaaliin


Diivat menollaan.
Kuva: Jiri Halttunen

Päivänäytös päättyy. Katsojat aploodeeraavat, näyttelijät kumartavat. Katsomon valot syttyvät, yleisö alkaa valua salista ulos. Iltanäytöksessä on vuorossa eri näytelmä. Mitä näyttämöllä tapahtuu siinä välissä?

Jo viimeisten katsojien vielä poistuessa salista alkaa lavasteiden takaa kuulua puuhakas poran pärinä - siellä irroitellaan liitoksia ja tukirakenteita. Pian ensimmäinen näyttämömies kirmaa lavasteovesta näyttämölle, joka on vielä tässä vaiheessa täydessä Diivojen loppukuosissa.


Tarpeistonhoitaja käy keräilemässä irtaimistoa pois, ja samalla näyttämömiehet jo alkavat purkaa lavastusta. Tämä on todellista tiimityötä, jossa kaikkien täytyy tietää mitä tehdään, miten ja missä järjestyksessä. Lavalla surraa myös pieni söpö trukki, joka on oleellinen osa lavasteiden siirtelyä. Trukilla nostetaan "lasi"seinää, jotta sen alle saadaan pyörällisiä lavoja. Miehet pitävät seinää pystyssä, jotta se ei vaan pääse kaatumaan.


Seinä työnnetään miesvoimalla pois näyttämön sivustaan.


Kaikkien elementtien alle ujutellaan vuorollaan pyörälliset lavetit. Osa siirretään miesvoimin, osassa käytetään siirtämiseen trukkia - tällöinkin kuitenkin tarvitaan  porukkaa pitämään huolta, ettei kulissi pääse kaatumaan. Ja hyvin tarkkaan saa trukinkin tähdätä, jottei se vaurioita kulissia.


Isokin takka nousee ihan miesvoimalla kun on riuskat nostajat!


Ja siinä menee kokonainen kirjahyllyseinämä yläkertoineen - seinälamput vaan heiluvat mennessään. Perässä työnnetään portaikkoa, johon on lastattu salin viherkasvit.


Alkaa olla jo aika tyhjän oloista - vain pitopöytä nököttää keskellä lavaa, ja huvimajan seinämä sekä sivukulissit odottavat vielä noutajaa.


Kattolamput on laskettu riittävän matalalle, jotta ne saadaan irti ripustustangostaan.


Sitten kääritään lattia kokoon. Ennen tätä lattiasta on revitty irti teipit, joilla saumat pysyvät yhdessä ja lattiamatot reunoistaankin kiinni alustassa. Rullan tekeminen on tarkka paikka; maton pitää rullautua suoraan, jotta rullasta tulee siisti sekä helposti liikuteltava ja purettava.


Suuri näyttämö on nyt tyhjimmillään mitä sen näin. Takaosassa on jo Ansan valoelementti. Diivojen lavastuksen purkamiseen meni vajaat puolisen tuntia.


Ansan lattia noudetaan "montusta" ja sitä ryhdytään levittämään paikoilleen. Kuten Diivoissakin, lattia on kolmena osiona.


Matto asetellaan sentilleen paikoilleen merkkien mukaan. Ja seuraavat matot tulevat aina edelliseen tiukasti kiinni; rakoja ei saa jäädä, ja päällekkäin ne eivät saa ponkottaa.


Ja sitten teipataan; reunat lavan lattiaan kiinni, keskisaumat niin että matot ovat kiinni toisissaan.


Sitten lavalle aletaan tuomaan irtaimistoa ja pienempiä lavastuselementtejä.


Seuraavaksi saapuvat sivuelementit, joiden kyytiin on lastattu irtaimistoa.


Ja aika paljon sitä irtaimistoa onkin kun ne näkee aikalailla kerralla!


Kun irtaimisto on pois tieltä, tuodaan kaikkein isoimmat lavasteet lavan takaosaan. Näissähän sijaitsee sitten esityksen aikana myös bändi, ja soittimetkin ovat valmiina. Hauska tiukumainen helinä vaan kuuluu kun wind chimes -instrumentti soi liikuteltaessa.


Isoja takalavasteita on kaksi, ja ne sijaitsevat peräkkäin. Kun taempi on hollattu paikalleen, tuodaan edempänä oleva.


Turvallisuus ennen kaikkea. Sivuelementit asetellaan tarkasti merkityille paikoilleen ja kiinnitetään ruuveilla.


Lopuksi käydään vielä läpi käsin suunnattavien valaisimien suuntaukset yksi kerrallaan. Minulle kerrotaan, että suurinta osaa valoista käännellään digitaalisesti, mutta muutamia käsin suunnattavia vielä on.


Ja niin on Ansan lavastus valmiina illan näytökseen! Ansan näyttämön pystyttämiseen meni vajaat kolmisen varttia. Kyllä koko operaatiosta näki, miten hyvin hioutunutta ryhmätyö on, ja miten moneen työvaiheeseen tarvitaan paljon porukkaa jotta työ sujuu ripeästi mutta turvallisesti.


"Aaaaaaa, Teneriffa - työ on Teneriffa..."
Kuva: Jiri Halttunen


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kauas pilvet karkaavat (ensi-ilta)

Vuorossa on Kauas pilvet karkaavat -näytelmän ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Alkuperäistekstin on kirjoittanut Aki Kaurismäki, ja elokuvan pohjalta näyttämösovituksen on tehnyt ja ohjannut Jarno Kuosa.

Ohjaustyö on ihailtavan luova. Esillepanossa olennaisesti ohjaajan kanssa yhteistyössä ovat olleet lavastussuunnittelija Karmo Mende sekä valosuunnittelusta ja projisoinneista vastaava Tuukka Toijanniemi. Ohjaaja kohtelee henkilöhahmojaan lämmöllä mutta paapomatta. Esityksen visuaalisuus on omaa luokkaansa; monet tapahtumat kuvataan varjokuvina, ja samalla saadaan tehtyä sujuvia siirtymiä. Näyttämökuva elää ja häilyy kuin elämä. Joskus se on levoton, joskus levollinen. Välillä kaikkialla tapahtuu jotakin, joskus kaikki tiivistyy yhteen kohtaan. Ajan kulumista kuvataan oivaltavasti toistuvalla liikkeellä, pysäytyskuvilla, valojen muutoksilla...

Mutta eihän näytelmän pääpaino visuaalisuudessa ole, vaan ihmisten tarinassa - kuinka pienet ihmiset selviävät, kun välillä tie tuntuu nousevan pystyyn? Miten pariskunta käsittelee yhtäaikaisen työttömyyden - ja samalla sen, että lähipiiri jakaa saman kohtalon?

Pariskunta Ilona (Maija Andersson) ja Lauri (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Pääparina, Ilonana ja Laurina, nähdään Maija Andersson ja Jukka-Pekka Mikkonen. He kumpikin tekevät hienot roolityöt. Tarina kerrotaan ennenkaikkea Ilonan kautta, ja Andersson näyttelee hahmoaan herkkyydellä ja rakkaudella. Ilona on asiallinen nainen, jolla on selkeä selviytymistahto. Andersson eläytyy luontevasti Ilonan tunteisiin, iloihin ja suruihin. Liikekieli on sulavaa, ja Andersson myös laulaa kauniisti. Mikkosen tulkitsema Lauri on osuva puoliso Ilonalle; hahmot sopivat hyvin yhteen ja täydentävät toisiaan. Lauri on jääräpäisyyteen taipuva mies, jolla kuitenkin on selkeästi pehmeätkin puolensa. Mikkonen pääsee myös väläyttelemään liikekieltä, jollaista en ole ennen häneltä nähnyt - näinä hetkinä lopputulos on hilpeä. Molempien ilmekieli on myös kohdillaan. Ilonan ja Laurin kumppanuus tulee esiin alusta saakka, ja se kestää myötä- ja vastamäessä.

Ilona (Maija Andersson) seuraa maailman tapahtumia tv:stä ja taustalla tapahtuukin ihan muuta...
Kuva: Jiri Halttunen

Pääparia lukuunottamatta näyttelijöillä on runsaasti rooleja; osa isompia, osa pienempiä. Jotkut henkilöt vain vilahtavat kertaalleen lavalla. Pysyvämpiä hahmoja ovat ainakin Melartin (Henri Halkola), johtaja Sjöholm (Anneli Karppinen) sekä kokki Lajunen (Hannu Hiltunen). Halkola hyödyntää hienosti liikekieltä ilmaisussaan. Johtaja Sjöholmin ja Ilonan välillä on aitoa lämpöä, välittämistä ja ystävyyttä - välillä enemmän ammatillisen pinnan alla, välillä näkyvämmin. Hiltusen tulkitsema kokki Lajunen on hyvin inhimillinen ihminen, mutta selkeästi myös ylpeä ammatistaan.

Melartin (Henri Halkola) ja Ilona (Maija Andersson).
Kuva: Jiri Halttunen

Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Jouni Innilä, Taina Reponen sekä tähän näytelmään uutena avustajana pestattu Mutabazi Ndiyunze tekevät useita pienempiä rooleja. Siirtymät henkilöstä toiseen ovat sujuvia, hahmot pysyvät erillisinä. Pienemmissä rooleissa on varaa myös irrotella - hyvänä esimerkkinä tästä on Reposen absurdihko työvoimatoimiston virkailija.

Ravintola Dubrovnikin väkeä: vasemmalta Joni Leponiemi, Jouni Innilä, Saara Jokiaho,
Taina Reponen, Mutabazi Ndiyunze, Hannu Hiltunen, Henri Halkola ja Maija Andersson.
Kuva: Jiri Halttunen

Musiikki on myös tärkeä osa tarinaa. Näytelmän kapellimestarina toimii Lasse Hirvi, joka on luotsannut hienon musiikkikokonaisuuden. Musiikkinumeroita on useita, ja ne istuvat kerrontaan luontevasti. Tästä näyttelijäjoukostahan löytyy monta hyvää laulajaa - ja myös soittajaa. Saara Jokiahon viulu soi kauniisti, ja tanssimusiikkibändi Jouni Innilä solistinaan kuulostaa siltä kuin lavoja olisi kierretty kimpassa pitempäänkin. Luonnollisesti musiikkiin liittyy myös liikettä - koreografi on Anna Maria Häkkinen, ja hänenkin työnsä limittyy muuhun ohjaustyöhön saumattomasti. Äänisuunnittelusta vastaa Mika Filpus.

Saara Jokiaho viuluinen, taustalla Jouni Innilä.
Kuva: Jiri Halttunen


Mielenkiintoinen ratkaisu ohjaajalta on käyttää tarinassa kertojaa. Kertojavuoro vaihtuu luontevasti näyttelijältä toiselle, kertojat kuljettavat tarinaa ja esittelevät tapahtumapaikkoja. Muutamissa kohdissa kerronta ja lavan tapahtumat on tehty herkullisesti täysin yksi yhteen.

Näyttelijöiden lisäksi lavamiehet ovat harvinaisen runsaasti esillä; lavasteiden kanssakin he ovat joskus näyttelijöille näkyviä - ja joskus eivät. Antti Soininen, Aapo Jämsén ja Timo Smedberg tekevät myös useita pikkurooleja. Lisäksi valomiehet liikkuvat ajoittain lavalla.

Tapahtumapaikkoja on lukuisia. Useimmat kerrotaan viitteellisesti, mutta ravintolat Dubrovnikista alkaen tehdään selkeimmin konkreettisiksi. Näin tulee hyvin esiin myös se, millaisesta paikasta milloinkin on kyse. Räkälän kuvailu on kyllä osuvan raadollinen - joskin osin jopa hieman turhankin alleviivattu (asia olisi tullut selväksi ilman housunpersausesittelyäkin). Mutta selväksi tulee, millaiseen paikkaan Ilona on joutunut - ja toisaalta silloinkaan hän ei luovuta.

Ilona (Maija Andersson) ja Lajunen (Hannu Hiltunen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kauas pilvet karkaavat on kauniisti toimiva draama, mutta löytyy siitä huumoriakin. Kaurismäkeläisittäin huumori on melko eleetöntä, mutta uppoaa kyllä yleisöön - rikkomatta draaman kerrontaa.

Kaurismäkeläinen ilmapiiri on kaiken kaikkiaan tavoitettu hienosti. Dialogi on lyhyttä ja napakkaa - hyvin suoraan elokuvasta. Valot ja musiikki luovat omalta osaltaan elokuvallista tunnelmaa.

Paitsi lavastussuunnittelusta, myös pukusuunnittelusta vastaa Karmo Mende. Puvustus tukee tarinaa ja hahmoja eleettömän tyylikkäästi. Kaupunkilaiset on puettu yhtenäiseksi massaksi, joten huomionarvoiset henkilöt on helpompi erottaa.

Koko esitys on yksityiskohtien juhlaa. Huoliteltuja yksityiskohtia löytyy niin lavasteista, tarpeistosta kuin näyttelemisestäkin; esimerkkinä hetki, jolloin kertojana toimiva Jouni Innilä sytyttää Ilonan kasvoille hymyn. Tai tapa, jolla Melartin astuu sisään pankkiin. Tietyt toistuvat eleet - kuten tukan kampaus tai takin kohentaminen - toimivat hyvinä pieninä alleviivauksina tilanteen sävystä.

Johtaja Sjöholm (Anneli Karppinen).
Kuva: Jiri Halttunen

Kaiken kaikkiaan Kauas pilvet karkaavat on kaunis, hienosti näytelty, visuaalinen, herkkä, sydämellinen näytelmä, jolla on paljon annettavaa; laaja tunnekirjo, huumoria, musiikkia... Näytelmästä jää hyvä mieli; sekä siksi, että on saanut nauttia näin hienoa teatteritaidetta, että siksi, että aina kannattaa uskoa parempaan huomiseen. Mieleen jää soimaan nimikappale Kauas pilvet karkaavat, jonka Maija tulkitsee lämmöllä ja herkkyydellä.

Mut kauas pilvet karkaavat
aivan turhaan niitä tavoitat
pois kauas pilvet karkaavat
niin minäkin

Tämä kuva on minusta todella kaunis - ja tiivistää jotain olennaista näytelmästä.
Kuvassa Ilona (Maija Andersson).
Kuva: Jiri Halttunen


perjantai 20. tammikuuta 2017

Papin perhe (ensi-ilta)

Papin perheen ensi-ilta. Katsomo on käytännössä täynnä. Esitys alkaa; laulamme kaikki yhdessä joko Suvivirren tai uskonnottoman Suvilaulun. Ja katsomossa oikeasti lauletaan - kohdissa, joissa sanoitukset poikkeavat toisistaan, on jopa kilpalaulannan tuntua, kumpi versio kuuluu voimallisemmin.

Tästä se lähtee. Koti on vielä ehjä ja perhe koossa.
Kuva: Jiri Halttunen

Minna Canth kirjoitti näytelmän 1800-luvulla, ja ohjaaja Sakari Hokkanen on tuonut sen nykypäivään. Teksti on alkuteokselle uskollinen muutamin muutoksin - pappi onkin naispappi (hänen puolisonsa luonnollisesti mies, kuinkas muutenkaan tällaisen papin ollessa kyseessä) ja perheen palvelija on mies. Myös loppua on muutettu.

Ohjaus on näkemyksellistä, vahvaa työtä. Ote tarttuu ja pitää. Näytelmällä on monenlaista annettavaa; komediallisista hetkistä aina hyvin vahvaan, lähes ahdistavaan draamaan saakka. Henkilöhahmot on rakennettu huolella erilaisiksi, ja kuitenkin kaikkia yhdistää (tavalla tai toisella) tämä perhe, joka repeytyy rikki.

Papin perheen "nimiroolissa" pappi Henriikka Valtaria näyttelee Hanna Liinoja. Hän tekee vaikuttavaa, vakuuttavaa työtä omaa elämänkatsomustaan sokeasti seuraavana naisena, jolle kaikki muu on taustaa - vain Jumalan sanan levittämisellä on väliä, hinnalla millä hyvänsä. Toki myös perheellä on arvo, mutta ennemmin välinearvo taivaallisen työn rinnalla. Liinoja eläytyy ja tuo esiin ihmisen, joka kyllä uskoo tekevänsä hyvää, mutta jonka toiminta on kaikkea muuta.

Pappi Henriikka Valtari (Hanna Liinoja).
Taustalla Miikka Tuominen.
Kuva: Jiri Halttunen

Vastavoimaksi pappi Henriikka Valtarille nousee hänen poikansa Jussi Valtari. Tässä roolissa Miikka Tuominen tekee mielestäni tähän saakka parhaimman työnsä mitä olen häneltä nähnyt. Ennenkin on ollut hyviä töitä, mutta Jussina hän pääsee todella osoittamaan voimiaan niin draamassa kuin komediassakin. Jussi on äitinsä poika - yhtä kiihkeästi oman elämänkatsomuksensa kannalla. Tuominen pääsee esittämään niin komediallisia kykyjään (esimerkiksi nuorten harjoitellessa näyttelemistä) kuin kykyä pirullisen voimakkaaseen ilmaisuun (esimerkiksi blogitekstiään ilmaistessaan). Vaikka Jussi alunperin haluaisi välttää kaikkein kovinta yhteenottoa, äidin ja pojan ottaessa mittaa toisistaan maakin vavahtelee.

Perheen poika Jussi Valtari (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Piia Mannisenmäki tekee ihastuttavaa työtä perheen nuorempana tyttärenä Maijuna. Tytöllä on omat haaveensa ja unelmansa - joskin hän tietää, etteivät mamma ja pappa niitä hyväksy. Mannisenmäki eläytyy sydämellisesti lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla elävään nuoreen neitoon, joka haluaa toisaalta tavoitella omia päämääriään, toisaalta olla vielä papan ja mamman tyttö.

Perheen nuorimmainen Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki).
Taustalla Miikka Tuominen.
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen isä - eli pappa - Elias Valtari on Hannu Lintukosken tulkitsema pehmoisä. Lintukoski tekee enimmäkseen tyylikkään eleetöntä mutta sisäisesti hyvin vahvaa työtä miehenä, joka yrittää yhtäältä tukea vaimoaan sekä toisaalta rakastaa lapsiaan sillä lämmöllä, jota nämä eivät äidiltä saa. Tunnekuohut eivät kuohua, niille ei tämän perheen puristuksessa ole tilaa, mutta Lintukosken ilmeitä kannattaa seurata.

Perheen isä Elias Valtari (Hannu Lintukoski).
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen vanhempi tytär, Hanna Valtari, on idealistisesti maailmanrakkauteen uskova nuori nainen, sovittelija joka kovasti toivoo asioiden kääntymistä parhain päin. Anne-Mari Alaspää tulkitsee roolia luontevasti eläytyen ihmiseen, joka haluaa rakastaa kaikkia lähipiirinsä ihmisiä, edistää maailmanrauhaa, kasvissyöntiä, feminismiä... Haluaa maailmasta paremman paikan. Eikä kuitenkaan aina voi asioille - tai itselleenkään - paljonkaan.

Perheen tytär Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää).
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen keralla näissä tapahtumissa elää Jussin ystävä Teuvo Rastas. Sauli Suonpää tekee kerrassaan viehättävää työtä nuorena miehenä, joka tuo kyllä elämänkatsomuksensa esiin mutta vähemmällä räiskeellä kuin Jussi, ja joka mielellään piiloutuu huppunsa turvaan. Teuvolla on myös monta lyhyttä hupaisaa hetkeä, kuten ensitapaaminen Henriikan kanssa. Ilmeet ja olemus elävät nuoren miehen elämää, ja vaikka hän on perheen mukana, hän asemoituu aina hieman erilleen - opiskelijakämpässä oleminen on eri asia. Tulee aika tätimäinen olo, kun hahmo on minusta jotenkin niin suloinen - aivan erityisesti toisen puoliajan kohtauksessa, jossa Teuvo ja Maiju juttelevat kahdestaan.

Teuvo Rastas (Sauli Suonpää).
Taustalla Anne-Mari Alaspää.
Kuva: Jiri Halttunen

Perheen uskollinen palvelija Martin elää "siinä sivussa", toivoen että mikään ei koskaan muuttuisi. Hän selvästi välittää perheestä, etenkin Maijusta. Jorma Böök esittää herttaista vanhenevaa miestä, joka köpsöttelee toimissaan tomerasti.

Perheen uskollinen palvelija Martin (Jorma Böök).
Kuva: Jiri Halttunen

Papin perheen lavastuksen pienelle näyttämölle on suunnitellut Outi Herrainsilta. Lavastus on avara, pelkistetty ja jopa karu - henkilöillä on tilaa liikkua ja elää, mutta lämpöä perheen koti ei tarjoa. Toisen puoliajan alkaessa lavastuksen muutos kuvastaa hienosti sitä, mitä perheessä on tapahtunut. Ja kun siirrytään nuorten kämpälle, muutos tapahtuu katsojien nähden osana esitystä; seinillä pyörivät videot luovat mielikuvia siitä, millaisessa ilmapiirissä nyt ollaan, ja asumus rakentuu yksityiskohdista.

Miikka Tuominen ilmentää - mitä? (En halua spoilata.)
Taustalla Sauli Suonpää.
Kuva: Jiri Halttunen

Ääni- ja videosuunnittelusta vastaa Ari Lampinen, valosuunnittelusta Asko Konttinen. Valot toimivat kauniisti korostaen ja häivyttäen eri asioita. Heti alussa kannattaa silmäistä ikkunaa, josta viisto valo lankeaa papin perheen kotiin ristiä korostaen. Videoilla on etenkin toisella puoliajalla vahva merkitys asioiden kertojana, korostajana ja tunnelmanluojana. Valot ja videot toimivat hienosti yhteen.

Näytelmän musiikissa ja äänissä on useita hienoja, teräviä ja hauskojakin oivalluksia - niitä löytyy henkilöiden hyräilemistä kappaleista, puhelimen soittoäänistä ja taustamusiikista. Ensimmäisen puoliajan päätös kaikessa repivyydessään jo nostattaa ihon kananlihalle, ja soimaan nouseva kaunissävelmäinen kappale kruunaa sen - ainakin itse muistan jostain kouluajoilta (jolloin tätäkin on koulussa laulatettu) miten sanoissa puhutaan lohdullisesti armosta, anteeksiannosta, rauhasta ja turvallisuudesta. Toteutuvatko ne?

Papin perheen puvustuksen on suunnitellut Tuovi Räisänen. Puvustus tuo osaltaan hienosti esiin tyylikkään ja tiukan Henriikan, pehmoisen Eliaksen, vapaa-ajattelijat Jussin ja Teuvon, kotitytöstä omaan elämään pyrkivän Maijun, maailmanrauhaa hakevan Hannan ja palvelijana touhuavan Martinin. Puvut tukevat ja ilmentävät kunkin roolia erilaisina persoonina, ja sopivat kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Sisarusten yhteistä riemua (Anne-Mari Alaspää ja Piia Mannisenmäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Tämä ei ole helpointa teatteria, joskaan ei vaikeaselkoistakaan. "Ei-helppous" syntyy siitä, että esitys haastaa katsojan ajattelemaan - aivot narikassa tätä ei voi lallatella läpi - mutta juuri se on usein palkitsevaa. Näytelmä ei puhu sen enempää uskonnon tai uskonnottomuuden puolesta kuin sitä vastaankaan. Sen sijaan se puhuu voimakkaasti ymmärryksen ja toinen toisensa kunnioittamisen puolesta, kohtuuttomuutta ja kovuutta vastaan - elämänkatsomuksesta riippumatta.

Toivon todella, että Papin perhe löytää katsojansa eri ikäryhmistä ja erilaisten elämänkatsomusten piiristä - tällä näytelmällä on monelle annettavaa! Ennakkoluuloinen ei kannata olla, etenkään siksi että 1800-luvulla kirjoitettu teksti tuntuisi etäiseltä. Näytelmä elää väkevästi nykypäivässä, tässä ajassa jolloin kahtiajakautuminen ja erilaisten ajatusmaailmojen kiihkeä yhteenlyöminen on jatkuvasti esillä. Ja siinä rähäkässä jälki ei useinkaan ole kaunista. Kyyneliä ilmaantuu silmiin niin lavalla kuin katsomossakin.

Facebookista löytyvät allekkain muunmuassa tällaiset kommentit:
"Ylitti odotukset. Näyttelijät olivat mahtavia omissa rooleissaan. Kiitos!"
"Kertakaikkisen kauhea! Ahdistusta herättävä ja henkisesti pahoinvoivana poistuin paikalta. En suosittele kenellekkään!"
"Todella väkevä esitys. [peukku ylös]"
Näytelmän esittelyssä kaupunginteatterin sivulla sanotaan mm. "Esitys sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat järkyttää herkkiä katsojia. Ei suositella lapsille." Muutenkin kannattaa käydä lukemassa Työryhmän saatesanat katsojalle (linkki).

Itse kävin siellä ahdistuneisuuden rajamailla - Henriikka Valtarin käytös on kova pala - mutta kuitenkin niin, että kokemus on hyvällä tavalla järkyttävä, vaikuttava, mieleenpainuva. Aion mennä katsomaan tämän uudestaankin. Suosittelen Papin perhettä ihmisille, jotka kykenevät käsittelemään vaikeitakin asioita, jotka haluavat vaikuttua teatterista, uskaltavat antaa teatterin haastaa katsojan - ja jotka eivät ole aivan liian herkkiä. Herkkyys on hyvä asia tämänkin näytelmän suhteen, se avaa mielen ja päästää elämyksen väkevänä sisälle, mutta kovin herkälle ihmiselle kokemus ei välttämättä ole hyvä. Suosittelen heille, jotka kestävät sen, että teatteri - ja elämä - ei ole vain hauskaa ja ilahduttavaa, vaan myös vahvaa, vavahduttavaa, väkevää, repivää ja joskus surullistakin. Suosittelen heille, jotka uskaltavat laittaa itsensä alttiiksi sille, että asiat eivät aina mene hyvin ja että joskus elämä ja ideologiat saattavat nousta suurempaan hyökyyn kuin ihmisen mieli kestää. Suosittelen heille, joita kiinnostaa nähdä vanha mutta aikaa kestävä näytelmäteksti nykyaikaistettuna, raivokkaan elinvoimaisena ja ajankohtaisena.

Loppukohtaus on omaa luokkaansa. Koko katsomo on hyvin hiljaa, tunnelataus käsinkosketeltavan voimakas. Ensin kukaan ei halua rikkoa hiljaisuutta, sitten aplodit alkavat voimakkaina. Aplodien aikaan en juuri kykene hymyilemään, olen siihen liian liikuttunut ja vaikuttunut. Voin vilpittömästi onnitella ja kiittää työryhmää upeasta, rohkeasti voimallisesta työstä.