torstai 23. maaliskuuta 2017

Teatteritiistai 21.3.2017: Kolme sisarta ja Teatteriteko-ehdokkaat

Viimeisimmässä teatteritiistaissa oli kahdenlaista ohjelmaa: ensin yleisö pääsi seuraamaan Kolme sisarta -näytelmän harjoituksia, sitten esiteltiin Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 -ehdokkaat.


Kolme sisarta - avoin harjoitus


Kolme sisarta on Anton Tsehovin kirjoittama näytelmä, joka saa ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 23. syyskuuta 2017. Näytelmän ohjaa vierailija Hilkka-Liisa Iivanainen. Kolmena sisarena nähdään Hanna Liinoja, Saara Jokiaho ja Natalil Lintala sekä heidän veljenään Aaro Vuotila.

Yleisön saapuessa saliin keskustelu sorisee innokkaasti ja ilmeet ovat odottavia. Ohjaaja Hilkka-Liisa esittelee lavalla aluksi itsensä sekä työryhmän; näyttelijät, pukusuunnittelijan, lavastajan, säveltäjän, valosuunnittelijan, videosuunnittelijan... Hän kertoo, että harjoituksessa aloitetaan alusta eli nähdään näytelmän avauskohtaus.

Kolmen sisaren alkukohtauksen harjoitus menossa.

Ensin tehdään soundcheck. Näyttelijät laulavat näytelmään kuuluvan kauniin kappaleen - tämä kuullaan vielä harjoituksessa toistekin, ja vaikka en sitä ole ennen kuullut, ihastun kerrasta.

Näyttelijät ovat rooliasuissaan. Taustalla käytettävät videoprojisoinnit ovat mukana, samoin valaistus ja äänet. Kohtaus lähtee rullaamaan. Ohjaaja keskeyttää tapahtumat aina silloin tällöin; välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Hän antaa yksityiskohtaisiakin ohjeita tunnelman kehittämisestä, puheen suunnasta, nopeudesta ja sävystä, asemoinneista... Hän myös kannustaa ja antaa kehuja. Näyttelijät toteuttavat ohjaajan ohjeita, kohtausta otetaan uusiksi pienissä pätkissä useampaan kertaan. Välillä näyttelijöillä on pientä sekaannusta, mikä aiheuttaa naurua niin lavalla kuin katsomossakin.

Käyhän se näinkin; kaksi miestä, yksi kitara.
Kimppakitaroimassa Miikka Tuominen ja Henri Halkola.

Vajaan tunnin harjoitus on äkkiä ohi, ja yleisön on aika siirtyä lämpiöön. Työryhmä jää jatkamaan harjoituksia. Ennen yleisön lähtöä heiltä kuitenkin pyydetään kommentteja. Palaute on positiivista:
"Tarina imaisi mukaansa."
"Kun ohjaaja alkoi puhua, olisi tehnyt mieli sanoa 'SHHH!' jotta saisi vaan keskittyä katsomaan."
"Ihana, klassinen esillepano."
Eräs katsoja kysyy myös "Onks toi oikee kakku?" johon ohjaaja vastaa "Ei valitettavasti - tai se on teatterioikee!"

Kolme sisarta eli Hanna Liinoja, Saara Jokiaho ja Natalil Lintala. Taustalla veli Aaro Vuotila.

Kolme sisarta Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017


Harjoitusten jälkeen lämpiössä esiteltiin Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 -ehdokkaat. Esittelyn veti teatterin markkinointipäällikkö Jouni Huhtaniemi. Nämä ehdokkaat on valinnut esiraati, johon kuuluvat Pirkko Ritanen, Pirjo Salmi, Tomi Tuomaala sekä minä. Ehdokkaista yleisö sitten saa äänestää voittajan. Tämän jutun lopussa ovat linkit, joista löytyvät perustelut kunkin ehdokkaan mukanaololle, ohjeet äänestämiseen sekä nettiäänestys.

Jouni Huhtaniemi esittelee esiraadin naisvoimat; vasemmalta Pirjo Salmi, Satu Paloniemi ja Pirkko Ritanen.

Ensimmäisenä esitelty ehdokas oli Kauas pilvet karkaavat -näytelmän visuaalinen ilme; Jarno Kuosa, Anna Maria Häkkinen, Tuukka Toijanniemi ja Karmo Mende. Paikalla oli lavastaja Karmo Mende. Jounin haastattelussa hän kertoi, että Kauas pilvet karkaavat -näytelmän lavastaminen oli haastavin lavastussuunnittelu jonka hän on tehnyt. Tarvittiin paljon teknistä tarkkuutta. Lavastus vastaa alkuperäistä suunnitelmaa, eli harjoitusten aikana siitä ei poistettu mitään eikä lisätty mitään - ja Karmo on hyvin tyytyväinen. Hän kehuu myös harjoituksissa vallinnutta työrauhaa ja levollisuutta. Karmo kertoo myös, että idea suuresta kankaasta näyttämöllä syntyi pohdinnasta, miten teatterin lavalla voisi lähestyä elokuvamaisuutta; kankaan voi myös mieltää vaikkapa valkokankaaksi tai pilveksi.

Lavastaja Karmo Mende kertoo omia kokemuksiaan Kauas pilvet karkaavat -näytelmän visuaalisen ilmeen luomisesta.

Toisena ehdokkaana esiteltiin Antti Niskasen roolisuoritus Diivat-komediassa. Jouni aloitti: "Antti rakas missä sun korkkarit on?" ja Antti vastasi "Mä voin nyt paljastaa että en käytä niitä arkena." Antti kertoi, ettei ole seitsemään vuoteen näytellyt päätoimisesti - Diivoissa varmasti näkyy se ilo, jota hän koki näyttelemisestä. Antti kiitteli rooliaan; "komediassa toiset petaa tilanteet, yksi laukoo maaliin - tämä rooli on siitä kiitollinen että siinä pääsee laukomaan!" Hän sanoi myös, että teatterissa kaikki on mitä suurimmassa määrin yhteistyötä, ja kiitteli työryhmää. Kauden edetessä esitykseen tulee letkeyttä ja rentoutta. Yleisöissä on Antin mukaan eroja; jotkut ovat äänekkäämpiä, jotkut hiljaisempia, mutta loppukiitoksissa hiljaisemmatkin yleisöt antavat lopulta sen palautteen.

Antti Niskanen ilman korkokenkiä ja kukkakolttua.

Kolmantena ehdokkaana oli Jyväskylän kaupunginteatterin vieminen maakuntaan Rikotaan rajoja -projektissa. Siitä olivat kertomassa näyttelijät Anna-Leena Järvi ja Jouni Salo. Joppe totesi, että tämä on hieno avaus maakuntiin, ja maakunnissa on otettu innolla ja kunnia-asiana se, että kaupungista tullaan heidän luokseen tällä tavoin. Ansku kertoi Saarijärvellä tehdystä produktiosta, jossa kysyttiin lasten ja nuorten unelmista ja esitys tehtiin nuorten omien tekstien pohjalta. Hankasalmella taas aiheena ovat palvelutalon vanhusten unelmat; tästä joukosta nuorin haastatelluista oli 94-vuotias.

Anna-Leena Järvi ja Jouni Salo kuuntelevat Rikotaan rajoja -projektin ehdokkuuden perusteluita.

Neljäntenä esitelty ehdokas oli kapellimestari Lasse Hirvi ja musiikillisuuden korkea taso Ansa-musikaalissa ja Kauas Pilvet Karkaavat -esityksessä. Lasse kertoi ilahtuneensa, kun kuuli, että Ansa-musikaali on tulossa ohjelmistoon; hän sanoi, että "Iiro [Rantala] on sellainen säveltäjä, että voi luottaa että musiikki toimii vaikkei sitä olisi koskaan kuullut". Lassella ja Iirolla on samanlainen musiikillinen tausta, ja he ovat olleet opiskelukavereitakin. Lasse kertoi, mitä kaikkea kapellimestarin työhön musikaalin valmistelussa kuuluu. Kauas pilvet karkaavat -näytelmästä Lasse kertoi, että siinähän ei ole valmista musiikkia, vaan hänen tehtäviinsä kuului hakea proggikseen liittyvä taustamusiikki ja livenä esitettävät kappaleet - mikä on kuulema hyvin kiinnostavaa työtä. Kauas pilvet karkaavat -näytelmässä soittaa näyttelijöistä koottu bändi, ja sen harjoittaminenkin kuului Lassen tehtäviin; osalle kyseisistä näyttelijöistä bändissä soittaminen oli hyvinkin tuttua jo entuudestaan, osalle uudempaa, ja joka tapauksessa koko bändin luominen on erilaista musiikkityötä kuin teatterissa yleensä tehdään. Lasse kiitteli vielä, että Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijöillä on valtava lauluvoima!

Lasse Hirvi kertoo teatterin kapellimestarin työstä.

Viidentenä ehdokkaana esiteltiin Minttu Minkkisen ja Suvi Taipaleen suunnittelemien ja toteuttamien kampauksien ja maskeerauksien osuus naisnäyttelijöiden muutoksessa rooleihin näytelmissä Diivat, Täti ja minä ja Papin perhe. Minttu kertoi, että Diivojen 110-vuotias Florence-täti - jota esittää Anneli Karppinen - syntyi Kuka pelkää noitia -näytelmän Anneli Karppisen esittämän hahmon pohjalta, kuitenkin paljon muokaten. Suvi taas kertoi, että Täti ja minä -näytelmän täti - jota esittää Maritta Viitamäki - on tehty paljolti ohjaajaa ja koko työryhmää kuunnellen. Olennaista tässä tädissä on se, että hänellä ei ole juurikaan vuorosanoja, joten ilmeet ovat erittäin tärkeitä, ja maskeerauksen tulee korostaa moninaista ilmeikkyyttä. Diivojen Antista ja Jonista [Leponiemi] naiset nauroivat, että "ensin pyyhitään hikeä, sitten vedetään laastia naamaan!" mutta korjasivat sitten, että koska näytelmässä on todella nopeita vaihtoja miehestä naiseksi ja takaisin, luotetaan paljolti myös katsojaan vaikkei naiseus täydellistä olisikaan. Papin perheen Henriikka Valtarin olemusta mietittiin näyttelijä Hanna Liinojan ja ohjaaja Sakari Hokkasen kanssa; mallia otettiin nykyajasta ja mm. poliitikoista. Naiset kertoivat, että yleisesti ottaen näyttelijä luo roolissaan uuden identiteetin, jolloin täytyy miettiä mitä kyseinen hahmo tekee, mitä hän ajattelee jne. Hahmon ulkoista olemusta luotaessa täytyy kuunnella montaa eri tahoa, kuten ohjaajaa, näyttelijää, pukusuunnittelijaa ja valosuunnittelijaa. Pitää osata tehdä kompromisseja, mutta säilyttää myös oma näkemys. Jokaisessa esityksessä ja jo harjoitusvaiheessa maskeeraamossa ollaan läheisessä kontaktissa näyttelijöihin herkällä hetkellä juuri ennen esitystä/harjoitusta. Yleisöä kampaaja-maskeeraajien työ tuntui kiinnostavan; kysyttiin muunmuassa sitä, kauanko maskeeraamiseen ja kampaamiseen tätien kohdalla menee. Kuulema "täti kuin täti" valmistuu 10-15 minuutissa, joskin Täti ja minä -näytelmän tätiin saattaa mennä kauemminkin; pienellä näyttämöllä yleisö on niin lähellä, että illuusion luomiseksi maskeeraamisessa täytyy tehdä tarkempaa työtä.

Suvi Taipale (vas.) ja Minttu Minkkinen (oik.) kuuntelevat oman ehdokkuutensa perusteluita.


Sitten vain äänestämään mieleisintä ehdokasta! 

ÄÄNESTYSLINKKI: Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 Keskisuomalaisen sivuilla.

Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

Tulos julkistetaan perjantaina 28.4. Glamour&Glam -tapahtumassa (linkki).


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Ansan laulut - sanojen suvereenia särmää

Kävin jonkin aikaa sitten jälleen katsomassa Ansa-musikaalin. Esitys on pitänyt voimansa, ja jälleen elin mukana hahmojen tunnelmia - niin hauskoja kuin voimakkaita ja haikeitakin. Pidän tästä musikaalista edelleen kovasti!

Seuranani oli "Ansa-ensikertalainen", ja kysyin häneltä erityisesti, saiko hän laulujen sanoista selvää - tätähän osa katsojista on harmitellut, etteivät ole kuulleet sanoja. Seuralainen koki kuulleensa varsin hyvin, ja minustakin tuntui että kuuluvuus oli aiempaa selkeämpi (vaikka olen hieman jäävi sanomaan kun osaan laulut ulkoa). Paikkamme olivat rivillä viisi. Väliajalla istuimme kahvittelemassa samassa pöydässä kuin pariskunta, joka kertoi istuvansa rivillä 13 - kuulema hekin olivat kuulleet laulujen sanat ihan hyvin.

Kuva ryhmäkuvan ottamisesta!
Kuva: Jiri Halttunen

Sanoitukset ovatkin ehdottomasti kuulemisen arvoisia! Ne on kirjoittanut Heikki Salo, joka on monille parhaiten tunnistettavissa Miljoonasateen sanoittajana ja laulajana. Ansan laulujen sanoituksissa sanotaan todella paljon ja oivaltavassa muodossa, joten haluan kiinnittää niihin huomiota edes yhden blogijutun verran. Minulle sanoitukset ovat aina hyvin tärkeitä musiikissa.

Kaikki kursivoidut tekstit ovat siis Heikki Salon kirjoittamia. Läheskään kaikkia kappaleita en käsittele (tässä on alle puolet), ja näistäkin vain Sadan ihmisen talossa on tässä kokonaan.


Työ on Teneriffa


Työ on kämpän vuokra
se on kolikoita taskuun
työ on metri lisää ruokakaupan laskuun

Työ on lottorivi
kuusi oikein saa
kun antaa palan elämästään eikä muista valittaa

Työ on cappuccino rukea kun on lauantai
siks tyttölikan kantsii vuorotyötä puskea
Arbeit macht frei!
Arbeit macht frei!

Työ on turvaköysi elämäsi bejihyppyyn
se on kaista onneen
uurre otsaryppyyn

Työ on Teneriffa!

Niinhän se on; työ on yhtälailla välttämätön paha kuin monen hyvänkin asian lähde. Työtä tekemällä saa palkkaa, jolla voi hankkia yhtä ja toista - työ tarkoittaa pääsyä Teneriffalle siinä missä turvaa arkisen taloudenpyörityksen sujuvuuteenkin. Onnellisempaa työnteko on, jos siitä ei "muista" (tai koe tarvetta) valittaa - vaikkei kaikki aina yhtä teneriffaa olisikaan. Arbeit macht frei - työ tuo vapauden. Minusta on hyvin heikkisalomainen veto käyttää tätä nimenomaista fraasia (joka siis on tunnettu natsien keskitysleirien tunnuslauseena) kuvaamaan suomalaista työelämää. Vailla kytköksiä historiaan tuo on toki tottakin - työ antaa taloudellista riippumattomuutta, vapautta elää se työn ulkopuolinen aika miten haluaa. Mutta kyllähän esimerkiksi pakkotahtinen tehdastyö tai elämää paljon säätelevä vuorotyö - jotka molemmat toteutuvat Patukkatalo Oy:ssa - itsessään on kaikkea muuta kuin vapaata. Ja paljonhan suomalaisen työelämän rakenteita moititaan jäykkyydestä, jossa työtekijällä ei niin kovin paljon valinnanvapautta ole. "Koneet jos toimii 70 % teholla niin ne vaihdetaan. Samoin käy meille jos ei panna kaikkea peliin! Sata prosenttia!" Mutta toisaalta: ehkä joillekuille työ on itsessään "teneriffa", elämän tarkoitus ja mielihyvän tuoja.


Tähtien taa


Kiljutaan me suruttomat, vallattomat!
Lauletaan me verkkomaailman langattomat!
On aika tanssii poikki pari jalkaa!

Leipäjonoista jos joskus rakkautta ilman sais
putkaan vietäis tuulipuvut
liituraidat jonottais!

Tänä yönä köyhä kansa ryömii esiin koloistansa
alta revontulten lentää kauas tähtien taa!
Tänä yönä köyhä kansa päättää pitää kunniansa
Pohjantähden tältä puolen kehdon keinua saa!

Alko piruuttaan jos joskus rakkautta pullottais
jäisi brenkkurivi hyllyyn
juopot selvän päivän sais!

Jos jossain jotain hyvää ja haluttua jaetaan, parempi väki liituraitapuvuissaan pitää kyllä ensisijaisesti huolen itsestään. Ja toisaalta; jos tarjolla olisi rakkautta, lämpöä, välittämistä, ei juoppojenkaan tarvitsisi aina turvautua pulloon täyttääkseen tyhjää oloaan. Toisaalta tässä on tiettyä vapaudenjulistusta - etenkin verrattuna työelämän sitovuuteen. Ei sillä että tämä elämä suinkaan olisi tavoiteltavaa tai onnellista, mutta hyvän  kontrastin nämä kappaleet toisiinsa luovat. Tässä maailmassa ei ole lankoja pitelemässä, ei valtaa - vaan vallattomuutta. Kuitenkin myös nämä laitapuolen kulkijat voivat päättää pitää kunniastaan kiinni - ja pitää omanlaisensa juhlat omanlaisessaan yhteisössä.

Tähtien taa ja spurgujen kuoro. Etualalla Ellu (Hanna Liinoja) ja Mertsi (Jouni Salo).
Kuva: Jiri Halttunen


Onni ja muita tekosyitä


Arki on niinkun sä lunastat sen
harmaan hellä tai pirullinen
Kun et halua mitään
ei sanaakaan siitä päiväkirjan jää

Jos minulta kysytään
se on helppoa elämää

Onni ja muita tekosyitä
jos laskemaan alkaa niitä riittää
ja vielä pitäisi kiittää!

Onni ja muita tekosyitä
kai niitä ilmankin elää vois
ilman rakkautta
lämpöä
sydämen paloa
ihmiselämä helpompaa ois!

Uni on lohtua pelkureiden
tahdo helppoja päiviä en
Tahdon arjesta parhaan
lahjakellon kultaisen

Jos jälkeenpäin kaduttaa
voinhan itkeä hiukkasen!

Onnen tavoittelemisen piikkiin voi laittaa vaikka mitä - myös typeriä asioita, tekoja, jotka lopulta satuttavat moniakin. Riittääkö itku jälkeenpäin? Tai onko muuta mahdollisuutta kuin että itkun on riitettävä, kun tehtyä ei saa tekemättömäksi, asioita ei saa aina paikattua? Tasaisen harmaa arki on tylsää mutta tylsyydessään ja tuttuudessaan turvallista, voi ikäänkuin "nukkua" monen pahan mutta myös todellisen asian ohi - ei sillä etteikö tasainen arki olisi todellista, mutta tasaisuuteen ei piiloudu töyssyjä eikä vatsanpohjaa kutittavaa tunnetta kun tie yht'äkkiä kääntyy huimaan myötämäkeen. Sydämen palo tuo ihmiseen elämää, vaikkei se aina niin helppoa olekaan - mutta silloin todella tuntee olevansa elossa, ei vain olemassa. Kun sen vain onnistuu tekemään satuttamatta pahasti itseään tai muita.


Sadan ihmisen talossa


Jotkut tekevät pienestä suurta
ja suuresta mahtavampaa
ne tahdollaan, voimallaan, viisaudellaan
muuttavat maailmaa

Jotkut tekevät suuresta pientä
ja pienestä taas pienempää
ne anteeksipyydellen, varpaisillaan
elävät elämää

Pakastelokeron Jeanne d'Arc
Eineskeittiön Kleopatra
Mikroaaltouunin kahden minuutin Madonna
Sinisenharmaa ruusu taitettu arjen maljakkoon
ja ravinneliuos valuu teeveestä asuntoon
Sinisenharmaa ruusu
sinisenharmaassa valossa
yksin öitä elättelee
sadan ihmisen talossa

Toiset syntyvät sankarin kaapuun
ja tekevät historiaa
ne kasvavat pyhiksi, viisaiksi maan
kunnia kutreillaan

Toiset liftaavat elämän kyytiin
ja kuokkivat kekkereissään
ne tuottaa ja kuluttaa ihmetellen
sykkivää sydäntään

Sadan ihmisen talossa sinisenharmaa ruusu sitten elää sitä tuttua, turvallista arkea. Näistäkin kahdesta kappaleesta - Onni ja muita tekosyitä sekä Sadan ihmisen talossa - voi nähdä muodostuvan jonkinlaisen vastakappaleparin. Jokaisessa meissä elää legenda ja kuningatar, mutta joskus se on vain kovin piilossa, ja elämä menee varoessa, vapaa-aika tv:n ääressä. Jotkut ne sisäiset legendansa ja kuningattarensa osaavat tuoda esiinkin, elää sankarittarina tavallisessakin elämässä. Silti elämä sykkii heissäkin, jotka pyrkivät jäämään oman elämänsä sivustakatsojiksi.


Sielu rippikoulussa


Sitä se salama tiesi
joka latvaan löi männyn sen
että hääkellon selässä lentää tyttönen
läpi elämän ankaruuden

Lentää hän läpi seitsemän syntymäkivun
kymmeniin hautajaisiin
läpi surujen lentää ja lentää
läpi ilon ja kaipuun ja puutteen

Se kestää viisikymmentä vuotta
hän lentää vanhuuteen
iltapäiviin sunnuntaisiin

Stitä se salama tiesi
joka löi männyn latvajaisiin

Sielu on rippikoulussa
vaikka kroppa on melkein jo multaa
Koska meillä on joulu?
Siitä lienee kai kysymys
se parhaiten nauraa jolla on
tehokkain lääkitys
...

Mitä se kuutamo tiesi
joka näki sen rakkauden hetken
sen vaivalloisen kiihkeän lihaisan elämysretken
kun siitettiin poikaa
ja tyttöä pantiin

Ei mitään se kuutamo tiennyt!
Ei osannut arvata
sydämen paloa
elämän liekistä hehkuvaa valoa
joka kirkkaampi kuuta on aina
Ei sitä se kuutamo tiennyt
että onni on ihanaa lainaa

Edelleen suurin suosikkini musiikkinumeroista on tämä Sielu rippikoulussa. Ihan pelkästään kappaleena ei varsinaisesti paras musikaalikappale ikinä (vaikka ei toki huonokaan!), mutta nuorien ja vanhojen sielujen kohtaamisessa on jotain unohtumatonta, aivan ihastuttava oivallus muistojen elävyydestä. Aikanaan enteisiin uskottiin paljon enemmän; tietynlainen salamanisku ihan varmasti "tietää" jotain. Ja kun tyttö entisaikaan on kerran sitoutunut hääkellojen soidessa, elämä on sitten siinä; tietyt asiat vain tapahtuvat. Ja vanhuudessa on ikuinen sunnuntai-iltapäivä; pysätynyt hetki, jolloin ei tarvitse tehdä mitään eikä ole mitään tekemistä. Mutta kuinka moni oikeasti kokee itsensä sen ikäiseksi kuin on? "Sielu meillä on iäti rippikoulussa" - ei se vanhene samaa tahtia kuin keho, tai mitä kalenteri näyttää. Ja kuitenkin - vaikka enteisiin uskoisi ja elämä menisi tiettyä latua, kulkeeko se sielu kuten näyttäisi? Entä jos mieli lepattaa jossain ihan muualla, säihkyy, tahtoo ja tavoittaa kuin kuuta taivaalta? Tavoittaa onnea ja muita tekosyitä - ja onnikin on vain ihanaa lainaa.

Rippikouluikäinen sielu (Maija Andersson) ja jo vanhentunut Mauri (Jouni Innilä).
Kuva: Jiri Halttunen


* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Ansa Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

Ansa on ohjelmistossa enää tämän kevään 2017. Ja osaan näytöksistä on käynnissä alennuskampanja, jolla saa Lippu.fi -sivustolta lipun hintaan 20 €!
Näin se käy:

1. Siirry Lippu.fi -sivulle tämän linkin kautta (aukeaa uuteen ikkunaan)
2.  Valitse listasta mieleisesi näytös.
3. Mikäli näytös kuuluu kampanjaan, sivulla on Kampanja-laatikko.
     3a. Valitse alasvetovalikosta Ansa-kampanja
     3b. Kirjoita koodiksi Ansa
     3c. Paina Lähetä
Kuvassa lipunhinnoissa näkyvät hintaan ympättynä myös Lippupisteen palvelumaksut - teatterin lippukassalta ostettuna palvelumaksuja ei tule, mutta siellä ei myöskään ole tätä alennuskampanjaa.

4. Tättärää! Nyt voit jatkaa lipunostoa entiseen malliin, ja lipun hinta on 20 €.
Lipun tulostamisesta Lippupiste veloittaa vielä lisämaksun, mutta ei varsinaista palvelumaksua.


torstai 9. maaliskuuta 2017

Company Uusi Maailma: Ultra

Lavantäyteistä hievahtamattomuutta.
Voimaa.
Herkkyyttä.
Taitavaa liikettä.
Tasapainoa.
Toispuoleisuutta.
Kahleet.
Kahleista irrottautuminen.
Räjähtävää nopeutta.
Viipyileviä hetkiä.
Täsmällistä liikettä.
Valolla maalattu mielenmaisema.
Äänimaisemia.
Mustaa kumia.
Puhtaanvalkoista vaatetta.
Illuusio painottomuudesta.
Näyttämönkokoinen valokruunu.
Balettia.
Keinotekoisia elä(i)miä.
Paljasta ihoa.
Peitetyt kasvot.
Peitettyä ihoa.
Paljaat kasvot.
Liikettä suuren metallivanteen kanssa.
Soolon loistava esiinnosto.
Valot kuin lavasteet, valolavasteet.
Akrobatiaa.
Eläviä mallinukkeja.
Epätodellisuuden tuntu.
Pimeyttä.
Kirkasta valoa.
Rintaontelossa jyrisevä musiikki.
Mielentila.
Notkeaa liikettä.
Ultra.

Esityksen jälkeen hajanaisia keskustelunpätkiä.
"...aivan oma maailmansa..."
"...siis todella upea..."
"...ei tämmöistä ole ollut koskaan..."

Kuva: Oona Ahokas


Toinen esitys huomenna perjantaina 10.3. klo 19.


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Moninaisia naisia näyttämöllä

Näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin tehdä koostejutun Jyväskylän kaupunginteatterin tämänhetkisen ohjelmiston naisista - tai siis osasta heistä, en ihan kaikista. Millaisia naisroolihahmoja lavalla nähdään? Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä heissä on? Pohdiskellaampa. Muutamia naisryhmiä löytyy helposti. On vanhoja naisia ja nuoria naisia. Äitinaisia. Työskenteleviä naisia. Ja näytelmissä on myös naisia, jotka haaveilevat näyttelemisestä. Tietenkään nämä ryhmittelyt eivät ole yksioikoisia; esimerkiksi äitejä on niin nuorissa, vanhoissa kuin työskentelevissäkin naisissa.

Vanhat naiset


Täti (Maritta Viitamäki) näytelmässä Täti ja minä on hiljainen sanoiltaan mutta paljonpuhuva olemukseltaan. Kun paikalle ilmaantuu perintöä kärkkyvä sukulaispoikaa, täti saa hänestä seuralaisen ja kotiapulaisen. Tädin tämänhetkinen elämä kuluu paljolti sängyssä maaten - kuitenkin omassa sängyssä omassa kodissa - eikä hän itse puhu menneisyydestään. Täti on hitaasti lämpiävä mutta myötäelävä ja hyväntahtoinen; hänen ilmeensä ja eleensä ilmaisevat suurta ymmärrystä pieniä ihmisiä kohtaan.

Täti (Maritta Viitamäki) / Täti ja minä.
Kuva: Jiri Halttunen

Florence-täti (Anneli Karppinen) näytelmässä Diivat on näistä vanhoista naisista selkeästi eläväisin - vaikka toisinkin välillä sanottaisiin. Hän litkii sherryä, tanssii, pitää hauskaa, on omapäinen, pyörittää sukuaan mielensä mukaan ja on ihastuttavan pahanilkisen elämäniloinen. Florencella on varaa olla juuri niin omintakeinen kuin haluaa; sukulaisrakkaus pitää läheiset likellä ja suuri omaisuus kutsuu puolestaan heitä, joiden tunteet muuten eivät ole niin lämpimät. Florencella on myös hulppeat puitteet elämälleen; suuri, komea koti.

Florence-täti (Anneli Karppinen) / Diivat.
Kuva: Jiri Halttunen

Ansan äiti (Taina Reponen) musikaalissa Ansa elää hiljaista pientä elämäänsä vanhainkodissa toisten vanhusten kanssa, hoitajien huomassa. Liikkumaan hän pääsee vain pyörätuolissa. Aika raksahtelee eteenpäin kellon tahtiin, elämä on melko pysähtynyttä, kiinni enemmän menneisyydessä kuin nykyhetkessä. Rajoittunut elämä, rajoittunut mieli joka järkkyy kun rutiinit rikkoutuvat. Mutta on hänellä sentään tytär joka käy katsomassa ja kampaamassa hiuksia. Ansan äiti kiteyttää yhden näytelmän painokkaimmista repliikeistä: "Se on niin nopeasti ohi - elämä."

Nuoret naiset


Audrey (Saara Jokiaho) näytelmässä Diivat on aurinkoinen, ystävällinen, avoin ja kaikin puolin herttainen - ja samalla hieman höpsö, mikä tosin ei suinkaan tarkoita tyhmää. Hän voi rullata eläämänsä iloisin hymyin. Hänellä on mahdollisuus omiin valintoihin, omaan elämään, omaan opiskeluun, omaan työntekoon - ilman että kukaan yrittää ohjailla tai rajoittaa häntä. Tietysti taloudelliset realiteetit ovat luku sinänsä, mutta ei Audrey niitäkään murehdi.

Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää) näytelmässä Papin perhe on maailmanparantaja, feministi, joka haluaa uskoa rauhaan ja rakkauteen. Kuitenkin hänen olemuksensa on samalla varautunut, ja hän patoaa sisälleen kaikenlaista; Hanna ei koe hyväksi räiskyä hyvässä eikä pahassa. Myös hän haluaa kehittää itseään opiskellen, joskin hänen tukijansa on myös hänen rajoittajansa. Hän haluaa rakastaa perhettään, läheisiään - mutta helppoa se ei aina ole.

Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää) / Papin perhe.
Kuva: Jiri Halttunen

Äitinaiset


Henriikka Valtari (Hanna Liinoja) näytelmässä Papin perhe on manipuloiva, omistushaluinen, vallanhaluinen ja lapsiaan kohtaan etäisen kylmä. Hän kyllä ajattelee toimivansa lastensa hyväksi, mutta ei suvaitse muita näkemyksiä "hyvästä" kuin omansa. Henriikan arvojärjestyksessä työ menee hänen perheensä ja lastensa edelle. Henriikka on myös ulkoiselta olemukseltaan on tiukan hallittu ja asiallinen.

Henriikka Valtari (Hanna Liinoja), taustalla Jussi Valtari (Miikka Tuominen) / Papin perhe.
Kuva: Jiri Halttunen

Tuulikki (Saara Jokiaho) musikaalissa Ansa on äiti-vaimo-ellipsillä rimpuileva nainen, jolle lapset ovat kyllä tärkeitä, mutta joka haluaa muutakin elämää kuin työn ja kodin. Tuulikki siis tasapainoilee lastensa tarpeiden ja omien halujensa välillä. Tuulikin ulkoiseen tyyliin kuuluvat suuret korvakorut, runsaat eläinkuosit ja toisaalta hukuttavan isot "kotirömppävaatteet" - paitsi tietysti töissä, jolloin työ säätelee ulkoasun.

Tuulikki (Saara Jokiaho) / Ansa.
Kuva: Jiri Halttunen

Mustafan äiti (Piia Mannisenmäki) näytelmässä Mimmi Mou Mirmajasta toteuttaa itseään ja äitiyttään rempseästi omalla tavallaan, ei ole mistään turhantarkka - eikä muutenkaan tarkka. Hän voi vaikkapa tarjota karkkia ja popcornia aamupalaksi. Hän rakastaa rakastaa poikaansa kovasti ja kasvattaa tätä lämmöllä. Mustafan äiti on olemukseltaan etnishenkinen, hulmuavan värikäs nainen.

Mustafan äiti (Piia Mannisenmäki) / Mimmi Mou Mirmajasta.
Kuva: Jiri Halttunen

Miehen äiti näytelmässä Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä on kuollut jo vuosia sitten, mutta elää edelleen miehen muistoissa; hän on "rakastettu ja kaivattu". Hänestä saamme kuvan työteliäästä äidistä, joka pienellä palkallaan yksinhuoltajana on vienyt lastaan elämässä eteenpäin, tarjonnut kodin, turvan, rakkautta, koulutuksen; välittänyt, kasvattanut, pitänyt huolta.

Työskentelevät naiset


Ansa (Tarja Matilainen) musikaalissa Ansa omistautuu työlleen, rakastaa työtään, tekee vaatimatonta työtä mutta kaikki työ on arvokasta. Työkokemusta 10 vuotta laitossiivoojana ja 26 vuotta elintarvikealan palveluksessa. Ansa ei ehkä pääse juurikaan toteutumaan naisena, mutta toteutuu työläisenä - lopulta liiankin hyvin. Ei työn pitäisi olla kuin uskonto, eikä myslikokojyvävälipalapatukan pakkaussauman tarkistus koko elämä. Onhan Ansalla sentään myös kissansa, kuoronsa ja äitinsä. Ansa on valmis pistämään ”kaikki peliin” niin kauan, kuin uskoo oikeudenmukaiseen palkintoon ponnistuksistaan.
Kun tyttö on hyvä, niin patukkaa pukkaa
Ei linjaruusun veroista lie luonnossa kukkaa
Se kasaa, kokoo, pesee, vahtii, kiittää ja kantaa
se liukuhihnan alttarille naiseutensa antaa
~ Heikki Salo ~


Ansa (Tarja Matilainen), taustalla Erkki Ranto (Sauli Suonpää) / Ansa.
Kuva: Jiri Halttunen

Ilona (Maija Andersson) näytelmässä Kauas pilvet karkaavat arvostaa myös työtään. Hän on kovalla työllä edennyt vaatimattomammista tehtävistä hovimestariksi, ja hänellä on kunnianhimoa työnsä suhteen – hän ei jää pysyvästi ”vain tyytymään” jos asioille on tehtävissä jotakin. Ilona on yritteliäs, eteenpäinsuuntautuva, ja kuten Ansa, hänkin on valmis uhraamaan paljon työnsä takia ja haluaa edistää asioita. Toisaalta Ilonallakin on muutakin elämää ja ihmissuhteita, ja parisuhteessaan Ilona kokee kumppanuutta ja välittämistä. Kuten Ansalle, myös Ilonalle työ antaa paljon, on arvokasta paitsi toimeentulona, myös itsessään; mielekäs työ on positiivinen osa kummankin identiteettiä.

Ilona Koponen (Maija Andersson) / Kauas pilvet karkaavat.
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelemisestä haaveilevat naiset


Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki) näytelmässä Papin perhe elää aikuisuuden kynnyksellä, mutta on jo löytänyt sen, mihin elämänsä haluaa käyttää - näyttelemiseen. Ja jokainen, joka on vielä myöhemmälläkin iällä pyöritellyt kysymystä "mikä minusta tulee isona", tietää miten arvokasta on löytää se asia jossa pääsee toteutumaan - oli se mitä tahansa. Maijulla on valtava tunteen palo päästä tekemään sitä mitä sydän halajaa, ja myös uskallusta tavoitella unelmaansa. Maijulla on läheisiä ihmisiä tukenaan, mutta hänen unelmaansa myös latistetaan ulkopuolelta ja sen tavoittelulla on hintansa.

Meg (Maija Andersson) näytelmässä Diivat rakastaa teatteria, erityisesti Shakespearea - vaikkakin pääsee teatteriin paljon harvemmin kuin haluaisi. Hän kunnioittaa palvomiseen saakka ammattinäyttelijöitä, ja haikailee itsekin pääsyä lavalle, vaikkei ihan omiin kykyihinsä luottaisikaan. Megillakin on kuitenkin häneen uskovia kannustajia - mutta kuten Maijulla, myös Megin lähipiiriin kuuluu uskonnollinen taho joka tuomitsee ja haluaa kieltää näyttelemisen. Siitä huolimatta Meg pitää unelmastaan kiinni.

Meg (Maija Andersson) sekä vähän erilainen nainen Maxine (Joni Leponiemi) / Diivat.
Kuva: Jiri Halttunen


tiistai 28. helmikuuta 2017

Ajatuksia herättävä Papin perhe

Papin perhe -näytelmän ensi-ilta teki suuren vaikutuksen, ja näytelmää käsittelin tuolloin blogissa (linkki). Nyt kävin katsomassa näytelmän uudelleen.

Näytelmä on pitänyt vahvan jännitteensä. Joitakin pikkuisia muutoksia huomasin - ainakin Sauli Suonpää Teuvo Rastaan roolissa on kehittänyt pientä lisäjippoa. Näyttelijöiden eläytyminen on edelleen hyvin vahvaa; useammissakin silmissä näkyi vesikierteitä. Samoin minä melkein itkin lopussa - jälleen. Näytelmä on myös kovin ajatuksia herättävä, joten kirjoitellaanpa niistä muutamista.

Näytöksen alussa laulettiin jälleen Suvivirsi tai Suvilaulu - kukin valintansa mukaan. Yleisö lauloi hyvin reippaasti mukana. Mutta mitä kaikkea ihminen valitsee, kun hän päättää äkkiseltään laulaako uskonnollisen virren vai uskontoneutraalin laulun? Mikä kaikki siihen vaikuttaa? Ehkä uskonto tai elämänkatsomus. Ehkä Suvivirsi tulee valittua siksi, että se on tuttuudessaan helpompi. Ehkä Suvilaulu tulee valittua uteliaisuudesta uutta sanoitusta kohtaan. Ehkä tottumus on toinen luonto, ja muistot kouluajoilta tai vaikkapa omien lapsien kevätjuhlista ohjaavat valitsemaan Suvivirren. Toki osa valitsee olla laulamatta; joku kokee ettei osaa laulaa, jonkun mielestä laulaminen yleisötilaisuudessa (vaikkakin yleisön osana) on vaivaannuttavaa, jollakulla voi olla kurkku kipeä näin flunssakaudella, joku jostain muusta syystä. Ainakin osaamattomuutta tai vaivaantuneisuutta koskien tulee mieleeni joskus lukioaikoina ennen yhteislauluhetkeä eräältä oppilaalta kuulemani rohkaisu: "Kaikki mukaan! Jos joku ei pysy nuotissa, niin siinä nuotin vieressä on runsaasti tilaa kaikille!" Samalla tavalla voisi ajatella elämässä laajemminkin; jos ei mene ihan niinkuin oli suunniteltu, niin onko se aina niin vakavaa? Tai tämän näytelmän henkeen sopien: jos ei ajattele asioista kuten vaikkapa vanhempi sukupolvi, miksei sitten saisi ajatella omintakeisesti? Pääasia että yrittää ja on hommassa mukana. Mutta tietysti on aina niitä, jotka haluavat "nuotittaa" kaiken ja haluavat että kaikki seuraavat johtajaa.

Alkulaulussa mukana Teuvo Rastas (Sauli Suonpää).
Kuva: Jiri Halttunen

Muutenkin näytelmän musiikki luo vahvoja mielikuvia. Eräässä kohtauksessa perheen äiti, pastori, hyräilee laulua, joka on minullekin jo ala-asteelta tuttu; "Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen ... kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on." Mutta onko? Jos ei sopeudu saneltuun muottiin, jos haluaa ajatella toisin, tuleeko tönäistyksi pois "Jumalan kämmeneltä"? Ja vaikka "kämmen" ei värähtäisikään, sillä temmeltävät ihmiset kyllä murjovat toisiaan niin että kaikille ei vain tunnukaan olevan tilaa.

Eräs kohtaus ilmentää loistavasti nykyajan "yhdessäoloa" - henkilöt ovat kyllä samassa tilassa, mutta jokainen oman älypuhelimensa äärellä, omassa kuplassaan, omassa virtuaalitodellisuudessaan. Tämä on nykyaikana paljon puhetta herättävä ilmiö; niin kodeissa kuin kavereiden kesken aina joku saattaa priorisoida puhelimen läsnäolevien ihmisten ohi. Lapsia hoidetaan puhelin kädessä, ystäviä tavataan puhelin kädessä. Virtuaalikavereita on huimia määriä, ja silti koetaan yksinäisyyttä kun aito kohtaaminen jää vähäiseksi. Ei sillä, tuijotan minäkin puhelintani paljon, mutta osaan myös laittaa sen pois.

Jo ensi-illassa huomasin aulassa mielenkiintoisen yksityiskohdan, joka ei varmasti ole sattumaa tämän näytelmän yhteydessä; jaossa on sekä uskonnollista Henki&Elämä -lehteä että viher-vasemmistolaista Voima-lehteä. Minusta tällaiset yksityiskohdat ovat hienoja oivalluksia!


Papin perheen kodissa ei ole keinuhevosta, vaan keinulammas - mikä sai jo ensinäkemältä mielessä soimaan Juice Leskisen kappaleen Ollaan ihmisiksi:

Mies taivainen kynsin ja hampain käy kiinni Jumalan Karitsaan
"Minä vaivainen oon"
hän laulaa 
"mato, matkamies maan"
Ylösnousemus jälkeen kaiken
ylösnousemus 
päivä uus
Ylösnousemus 
siihen on meillä yksi ainoa mahdollisuus:
Ollaan ihmisiksi.

Niin monet jumalista työtä tekevät miehet ja naiset käyttävät "karitsaa" mielellään lyömäaseena, pitäen kynsin ja hampain kiinni kannastaan - ja näin tekee myös Henriikka Valtari (Hanna Liinoja). Ihmisiksi oleminen vain tahtoo siinä rytäkässä usein unohtua, ja sen myötä moni muu hyvä asia. Lopputulos saattaa löytyä samaisesta kappaleesta:

Vain äiti on äiti
ja lapsi on lapsi
ne yhdessä nyyhkyttää.


Keinulammas.
Kuva: Jiri Halttunen

Lueskelin taannoin alkuperäistä Minna Canthin kirjoittamaa näytelmää sieltä täältä, ja totesin että dialogi etenee paljolti aivan alkuperäisenä - ihmeen luontevalta näyttelijät saavat puheen kuulostamaan nykyajan katsojan korvaan! Kuten esim. lehdissäkin on mainittu, Canthin kirjoittama loppu näytelmään oli valoisampi kuin Sakari Hokkasen näkemys - mutta täytyy sanoa, että alkuperäinen loppu vaikuttaa jotenkin hieman väkinäiseltä. Kaikessa tunnelatauksessaan Hokkasen näkemys on minusta vaikuttavampi ja kaikki edeltävät tapahtumat huomioiden loogisempi.

Elias Valtari (Hannu Lintukoski) ja keinulammas.
Kuva: Jiri Halttunen

Aikuisuuden ja nuoruuden - vielä hieman lapsuudenkin - maailmojen välissä unelmiaan hellii perheen nuorin tytär, Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki). Tähän roolihahmoon kiteytyy paljon siitä, miten nuorten maailma voi olla mustavalkoinen ("Hyvä on! En enää ikinä...!") ja toisaalta toivoa täynnä; ajatukset eivät vielä ole löytäneet luutunutta muotoa, vielä on helppoa ajatella minkä tahansa olevan mahdollista - rooleja voi murtaa kuin leikiten. Ei sillä, etteikö se olisi mahdollista missä iässä hyvänsä, mutta ainakin osa ihmisistä elää kaivautuneena omaan poteroonsa, omiin ajatuksiinsa joita ei vaihdeta. Mutta vaikka nuori kurottelee jo kohti omaa elämäänsä, Papin perheessä vanhemmat haluaisivat pitää kiinni nuorimman lapsensa lapsuudesta - nimenomaan lapsuudesta, jolloin lapsi on tottelevainen vanhempiensa jatke, helposti käskytettävissä ja lapsen oma tahto ylitettävissä.

Näytelmän tiimellyksessä Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki) ja Teuvo Rastas (Sauli Suonpää).
Kuva: Jiri Halttunen

Papin perheen väkevintä antia on tietysti vahvojen elämänkatsomuksellisten vakaumusten yhteentörmäys. Tämä ristiriita nousee lopulta tärkeämmäksi kuin ihmissuhteet - vaikka jossain vaiheessa voi tulla mieleen että toisinkin olisi voinut toimia. Olla vähemmän jyrkkä, suvaita enemmän myös toisenlaisia mielipiteitä. Kiihkomielisyys minkä tahansa asian puolesta ei lopulta vie asioita millään lailla parempaan suuntaan - vaikka itse kukin ajattelee toimivansa hyvän asian puolesta. Mutta tässäkin voisi ajatella yleistä sanontaa; lopulta päämäärä ei ole tärkein, vaan matka. Miten itse kukin sen matkansa taittaa, mihin matka-ajan käyttää, millä mielellä taivaltaa - ja kenen kanssa.

Poika Jussi Valtari (Miikka Tuominen) ja äiti Henriikka Valtari (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen


Papin perhe Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Huom! Papin perhe ohjelmistossa vain tänä keväänä 2017. Jäljellä on yhdeksän näytöstä, joista kahteen on enää lippuja saatavilla! Nyt siis todella ripeästi lipunhankintaan jos aiot tämän nähdä! Ja kannattaa nähdä.


tiistai 21. helmikuuta 2017

Diivailua toisen kerran

Kävin jonkin aikaa sitten katsomassa Diivat uudemman kerran. Ensi-illasta oli tuolloin kulunut vajaat kolme kuukautta, joten oli mielenkiintoista nähdä, onko esitys muuttunut jotenkin.

Pääpiirteissään meno oli toki ennallaan. Mutta jotenkin oli aistittavissa, että porukka oli hitsautunut yhteen entistä voimakkaammin. Joitakin lisäeleitä olin huomaavinani, ja Hannu Hiltusen pastori Duncan Wooley oli tietynlaisessa maireudessaan karrikoidumpi kuin ennen.

Ihailtavaa heittäytymistä näytelmässä on runsaasti - kuten alusta saakka! Antti Niskanen antaa erityisesti Stephaniena palaa täysillä, loppua kohti aina hervottomammin. Joni Leponiemestä Maxinena eräs (naispuolinen) ystäväni totesi "minäkin haluaisin tuollaisen naisen kaveriksi, olisi niin hyvää keskustelu- ja shoppailuseuraa!"

Jack (Antti Niskanen) hämmästyttää Audreyta (Saara Jokiaho)...
Kuva: Jiri Halttunen
...mutta kyllä myös Meg (Maija Andersson) on niin ihana että Leo (Joni Leponiemi) hämmästelee monttu auki.
Kuva: Jiri Halttunen

Olen myös aina yhtä ihastunut näytelmän nuoriin naisiin, Maija Anderssonin Megiin ja Saara Jokiahon Audreyyn - molemmat ovat aurinkoisia, energisiä ja ystävällisiä naisia. Megin rakkaus ja arvostus teatteria kohtaan on niin pitelemätöntä, että hänen kanssaan olisi varmasti juteltavaa! :D Ja Audrey ihastuttavana höpsönä tuo valoa mihin tahansa kaamospäivään. Myös näytelmän vanha nainen, koko seuruetta pyörittelevä Florence (Anneli Karppinen) on aivan loistava hahmo. Tuollainen täpäkkä täti minäkin haluaisin olla sitten joskus!

Näillä naisilla on sitten lystiä; Florece (Anneli Karppinen) ja Stephanie (Antti Niskanen).
Taustalla Docilla (Hannu Lintukoski) ei ole niinkään hauskaa.
Kuva: Jiri Halttunen

Elosteleva lääkäri Doc (Hannu Lintukoski) ja hänen hömelö poikansa Butch (Miikka Tuominen) ovat omalaatuinen kaksikko. Doc on todennut että jokaisen kannattaa pitää huolta ennenkaikkea itsestään, mutta Bucthissa on vielä nuoruuden uskoa esimerkiksi aitoon rakkauteen - kuitenkin isän ja pojan suhteessa on toveruutta. Yksi Butchin huippuhetkistä on näytelmän harjoitus - ja miten kuuliaisesti hän toteuttaakaan saamiaan ohjeita! Duncan on hieman hillitympi hahmo, mutta ei hänestäkään naurattavuutta puutu.

Yleisen hauskuutuksen ja häsellyksen alla yksi Diivojen läpilyövistä teemoista on mielestäni ihmissuhteiden merkitys; perhesuhteet ja ystävyys. Perhesuhteiden napana tuntuu olevan Florence-täti, jonka luona Meg asuu. Audrey ja Meg ovat ystävättäriä, joilla on toisistaan seuraa, nuorten naisten yhteisiä juttuja - Audrey viettääkin talossa paljon aikaa sekä Megin vuoksi että autellen Florencea. Pastori Duncankin kiinnittyy kuvioon Megin kautta - ja tuntuu pitävän taloa kotinaan vaikkei siellä asukaan. Tohtori Doc hengailee paikalla koska Florece on hänen potilaansa, ja Butch on paitsi hänen poikanaan, myös Megin ja Audreyn vuoksi paikalla. Myös Maxine ja Stephanie ilmaantuvat paikalle Florencen vuoksi.

Naisia on monenkokoisia - kuten nyt vaikka oikealla Audrey (Saara Jokiaho) ja Stephanie (Antti Niskanen).
Kuva: Jiri Halttunen

Perhe- ja muihin suhteisiin liittyy koukeroita, joita en käy läpi - katsokaa itse! :) - mutta erityisen ihastuttavaa on tämän yhteisön muoto. Eri ikäryhmien ihmiset seurustelevat luontevasti keskenään, ja etenkin nuoret naiset kunnioittavat vanhaa tätiä - hänestä myös pidetään joukolla huolta. Florence ja Meg suhtautuvat luontevasti siihen, että heidän kodissaan viipyilee vieraita pitkäänkin - ja Audrey tupsahtelee paikalle kuin kotiinsa. Miesten keskinäiset suhteet eivät ole aina ihan niin herttaisia, mutta seurallisia silti. Doc ja Duncan piikittelevät toisiaan, mutta silti heilläkin tuntuu olevan toveruutta naljailun alla. Doc ajattelee omalla tavallaan poikansa parasta, ja Butch seurailee isän esimerkkiä butchmaisesti. Kaikki hahmot tuntuvat välittävän toisistaan - tietysti osa enemmän, osa vähemmän - ja yhteisössä ketään ei jätetä yksin.

Vaan tokihan Diivojen parasta antia ovat hulvaton huumori ja hyvä mieli. Maistiaisena kannattaa katsoa traileri - tai jos olet näytelmän jo nähnyt, käy se hyvin muistojen verestämiseenkin!


Diivat Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Huom! Diivat ohjelmistossa enää tämän kevään 2017 - syksyllä on myöhäistä uikuttaa jos ei keväällä tullut käytyä katsomassa. ;)


perjantai 17. helmikuuta 2017

Täti ja minä (ensi-ilta)

Eilen illalla vuorossa oli Täti ja minä -näytelmän ensi-ilta. Erityiseksi tämän teki vielä se, että kyseessä oli samalla näyttelijä Maritta Viitamäen eli Rutun viimeinen ensi-ilta ennen eläköitymistä. 40 vuoden työura, yli 200 ensi-iltaa, lukematon määrä koskettavia, hauskoja ja vaikuttavia hetkiä. Täti ja minä -näytelmän kaikki näytökset koko keväältä on varattu loppuun jo ennen ensi-iltaa - tällaista ryntäystä ei yleensä nähdä!

Jo ennen esityksen alkua pienen näyttämön aulassa tunnelma tiivistyy, ja sieltä täältä lähistöltä kuuluu keskustelunpätkiä joissa puheenaiheena on Ruttu. Joku tuntuu olevan hänen läheisiään, joku kertoilee muistoja hänen aiemmista roolitöistään.

Näytelmä alkaa. Näemme vanhan naisen sängyllä lepäämässä ja nuoren miehen saapumassa hänen luokseen. Tapahtumat lähtevät rullaamaan eteenpäin. Morris Panychin teksti on täynnä äkkivääriä hetkiä ja käänteitä - ja kaikenlaista voi sanoa. Tarina on hulvaton, vaikka se käsitteleekin mustanpuhuvia aiheita.

"Ja meillä kaikilla oli nii-in muukaavaaa..."
Kuva: Jiri Halttunen

Jouni Salon ohjaus pyörteilee tekstin mukaan. Suvantoja ei ole, mutta rytmi vaihtelee mukavasti edeten välillä ripeämmin, välillä verkkaisemmin - yleisölle on myös jätetty tilaa omille oivalluksille. Kemp kiivaampana hahmona ja täti rauhallisena tarkkailijana luovat hyvän vastaparin, jonka erilaisuudesta ja erityisyydestä saadaan paljon irti. Tädin ja Kempin suhteen muutos tarinan edetessä on kuvattu eloisasti - mikään ei ole itsestäänselvää saati imelää.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) mietteliäänä.
Kuva: Jiri Halttunen

Rutun eli tädin kanssa lavalla nähdään Kempin roolissa Jukka-Pekka Mikkonen. Jukkiksen roolityö on huima; hänen osallaan on esittää lähes kaikki ääneen lausuttu dialogi. Ja Kemphän puhuu - paljon, ja vaikka mistä. Jukkiksella onkin näytelmässä huikea tekstimäärä hallussa. Puheen rytmi ja väri ovat kohdillaan. Kempin mielentila ailahtelee kyynisestä lähes hulluuden rajamaille, mutta hiipii siihen myös lämpöä ja välittämistä - ja Jukkis tuo tähän kaikkeen hienosti väriä. Kempin elämäntarina avautuu vähitellen. Jukkiksen roolityö on myös fyysinen, ja ulosannin kokonaisuus on eheä ilmeitä myöten. Mitään ei turhaan alleviivata, vaikka Kempin kertoessa itsestään tietyt asiat hänen ulosannissaan ja olemuksessaan saavatkin taustoitusta.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen), tasapainoinen ja rauhallinen nuorimies?
Kuva: Jiri Halttunen

Ruttu tekee tätinä vaikuttavan roolityön. Läsnäolo on käsinkosketeltavaa, ja sitä korostaa roolihenkilön vaiteliaisuus. Rutun dialogi tätinä onkin enimmäkseen äänetöntä - mutta paljonpuhuvaa. Liikekieli on vähäistä - tätihän on enimmäkseen paikoillaan - mutta kasvot, silmät ja ilmeet elävät sitäkin enemmän. Tällä tavoin täti pystyy käymään jatkuvaa keskustelua Kempin kanssa ilman, että Kempin puhe keskeytyy. Välillä hän huokuu yhtä paljon lämpöä kuin toisinaan epäilystä, ja ilmeissä sekä pienissä eleissä elävät niin kysymykset, vastaukset, ihmetys, myötätunto, torjunta, paheksunta kuin lämpökin - ja monet muut viestit. Tämä roolityö on sanattoman kommunikaation ja läsnäolon juhlaa. Hymyt ja kannustavat ilmeen jäävät sydämeen.

Täti (Maritta Viitamäki) ja ... niin mitäpä Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) tekee?
Kuva: Jiri Halttunen

Täyteläinen, ihastuttavan pikkutarkka lavastus luo uskottavat puitteet - näemme hyvin aidonoloiseen vanhan naisen pieneen kotiin. Lavastuksen ovat suunnitelleet Karmo Mende ja Merja Levo. Viehättäviä muuntuvia yksityiskohtia ovat vaikkapa talven jääkukat ikkunalaseissa tai ikkunalaudalla kasvava huonekasvi. Pukusuunnittelusta vastaa Outi Kaltiokumpu, ja puvustus tukee hienovaraisesti roolihahmojen olemusta. Kampauksista ja maskeeraamisesta huolehtineet Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale ovat vanhentaneet Ruttua uskottavasti.

Kempin (Jukka-Pekka Mikkonen) ja tädin (Maritta Viitamäki) yhteiseloa.
Kuva: Jiri Halttunen

Valot rytmittävät kerrontaa - pimennyksillä pilkotaan tarinaa välillä hyvinkin lyhyiksi pätkiksi, välillä pitemmiksi. Asko Konttisen suunnittelema valaistus luo tunnelmia, vuoden- ja vuorokaudenaikoja, korostaa ja voimistaa kohtauksia. Myös valojen heittämiä varjoja käytetään hyväksi. Aivan erityisen hieno oivallus liittyy kohtaukseen, jossa taskulampun valolla on suuri merkitys - muistakaa katsoa tädin varjokuvaa seinällä, kuinka se kommentoi Kempin puhetta!

Paljonpuhuvia ilmeitä ja varjoja.
Kuva: Jiri Halttunen

Ari Lampisen luoma äänimaisema tekee asunnon ulkopuolisesta maailmasta todellisen. Pihalla leikkivät lapset, sateen ääni... Myös musiikilla on tärkeä osuus tunnelmien luomisessa niin pimennyksissä kuin kohtausten aikanakin.

Esityksen aikana yleisö nauraa ääneen vähän päästä. Mutta ei tämä pelkkä komedia ole - myös hyvinkin koskettavia hetkiä on mukana, ja leikkaukset tunnelmasta toiseen ovat välillä hyvinkin nopeita. Erityisen herkulliset kohtaukset saavat innokkaita väliaplodeja - ilmiö, jota yleensä kokee lähinnä vain jos näytelmään sisältyy musiikkiesityksiä.

Iloisia aikoja.
Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen päättyessä valot himmenevät hitaasti, musiikki soi. Istumme pimeydessä, musiikki soi. Valot nousevat jälleen, Ruttu ja Jukkis seisovat lavalla käsi kädessä. Aplodit jysähtävät käyntiin. Näyttelijät poistuvat hetkeksi, palaten takaisin lavalle; Rutulla on käsissään lahjakassi, enkä ole ikinä nähnyt sellaista kukkamäärää kuin millä häntä on tervehditty; kukkapaketit ovat suuressa korissa, jonka Jukkis herrasmiehenä kantaa lavalle Rutun eteen. Yleisö kohahtaa, ilkamoi iloaan huudahduksin ja vihellyksin. Nousemme seisomaan. Myös ohjaaja, lavastaja ja puvustaja saapuvat lavalle. Aplodit jatkuvat pitkään, kutsuen näyttelijät esiin moneen kertaan. Toki aploodeeraamme yhtälailla molemmille näyttelijöille ja koko työryhmälle - kiitos kaikille! Mutta aplodien jatkuessa tunnen, miten yleisöstä huokuu arvostus ja kunnioitus Ruttua kohtaan. Olemme saaneet elää ja hengittää mukana elävän legendan viimeisen ensi-illan. Myös näyttelijöiden hieno keskinäinen arvostus näkyy selkeästi; Jukkis osoittaa sen eleillään Rutulle ja vaikuttaa siltä, kuin haluaisi antaa lavan yksin hänelle. Ruttu puolestaan ei anna Jukkiksen jäädä sivuun - tämä on yhteinen menestys. Molemmat ovat tehneet upeaa työtä.

Ennen lähtöä käyn vielä halaamassa ja kiittämässä Ruttua. Hän vaikuttaa kovin onnelliselta - ja mikäpä on ollessa onnellinen näin mahtavan viimeisen avauksen jälkeen.

Jälkeenpäin on värisevä olo. Olen saanut paitsi nähdä hienon näytelmän, myös olla todistamassa jotain aivan erityislaatuista - hetkiä, joita ei koskaan enää saa takaisin. Vavahduttava tunnelataus. Olen kiitollinen.



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Täti ja minä ja läpi ja meno

Kevään ensi-iltoihin mahtuu vielä Täti ja minä - kahden hengen näytelmä, jossa musta huumori kukkii. Näytelmän ohjaa Jyväskylän kaupunginteatterille Jouni Salo, joka siis on talon omaa väkeä, yleisimmin tunnettu näyttelijänä. Rooleissa nähdään Maritta Viitamäki ja Jukka-Pekka Mikkonen. Aivan oman lisänsä tähän produktioon tuo se, että tämä on Rutun (eli Marittan) viimeinen ensi-ilta ennen eläköitymistä. Mutta ei nyt vielä ryhdytä haikeilemaan. Pääsin katsomaan näytelmän läpimenoa - kyseessä oli 3. valmistava harjoitus, aikaa ensi-iltaan puolisentoista viikkoa. Ensi-ilta on siis torstaina 16.helmikuuta pienellä näyttämöllä.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) ja täti (Maritta Viitamäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Juttelin Jounin kanssa ohjaamisesta ennen harjoituksen alkua. Hän kertoi, että on 90-luvun lopulla ohjannut paljonkin produktioita; kesäteatteria, harrastajateatteria, tango nuevo -yhtye Otravesin musiikillisen esityksen, musiikkiteatteria jota on myös käsikirjoittanut - sekä Aladdin-näytelmän Jyväskylän kaupunginteatteriin. Tuolloin Jouni kuitenkin koki, että elämä oli kovin työntäyteistä, eikä vapaa-aikaa jäänyt, joten hän lopetti ohjaustyöt. Nyt kun häntä oli kysytty ohjaamaan Täti ja minä -näytelmää, hän suostui mielellään ja työn aloittaminen oli oikein mukavaa - hän oli muutenkin ajatellut, että jokin pienimuotoinen ohjaustyö olisi kiva tehdä. Jouni kertoo, että näytelmän monologinomaisuus asettaa omat lähtöarvonsa - työstäminen menee eri tavalla kuin jos tehdään useamman näyttelijän yhteistä dialogia. Useammalla näyttelijällä pystyy kuulema tekemään enemmän valmista palasissa. Tällainen näytelmä etenee tekstinoppimisen ehdoilla, ja harjoituksen mitta eli neljä tuntia on aika pitkä aika lukea tekstiä. Toisaalta tämä on tarjonnut mahdollisuuden intiimiin otteeseen ja keskusteluun näyttelijöiden kanssa - siihen ei isommalla joukolla niinkään päästä. Aikataulu on tiukka, mutta se oli tiedossa jo alun alkaenkin - ja haaste tuntuu mukavalta. Kysyn vielä, millä lailla on erilaista valmistautua ensi-iltaan ohjaajana kuin näyttelijänä. Jouni tuumaa, että kaikenlaisen huolehtimisen määrä on aivan toisella tasolla, paljon totaalisempaa. Asioita kertaa viimeiseen saakka. Toisaalta ohjaajana on suurempi sokeutumisen vaara - näyttelijänä on vapaus tarjota jotakin uutta vielä viimeisellä viikollakin. Ja kaiken kaikkiaan ohjaajana jännittää paljon enemmän.

Ennen harjoitusta ehdin vielä kysäistä Rutun tuntemuksia, kun nyt viimeinen ensi-ilta ennen eläköitymistä lähestyy. Hän sanoo, ettei vielä tässä vaiheessa tunnu mitenkään erikoiselta, mutta arvelee että kyllä se vielä rupeaa tuntumaan.

Ennen läpimenoa kerrataan muutama kohtaus, joista Jukkis (eli Jukka-Pekka) saa sanoa mitkä ne ovat. Sitten pidetään pieni tauko, jonka jälkeen Jouni kysyy ovatko kaikki valmiina - ja valmista on. "Olkaa hyvä" - ja niin tarina lähtee rullaamaan.

Kemp (Jukka-Pekka Mikkonen) ja taustalla täti (Maritta Viitamäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Muutaman kerran harjoituksen edetessä ohjaajan tai pukijan pitää vielä muistutella, mitä seuraavaksi. "Nyt ois villatakki päällä." "Kirjan lukeminen tulee vasta seuraavassa kohtauksessa." Jokusen kerran tarvitaan kuiskaajaakin, mutta kaiken kaikkiaan kokonaisuus pysyy ehjänä. Jouni antaa välillä lyhyitä ohjeita rauhallisella, kantavalla äänellä. Joskus jompikumpi näyttelijöistäkin kysyy tai kommentoi jotain. Pari kertaa kohdalle osuu tahatontakin tilannekomiikkaa, eikä pokka aina ihan pidä; "Ei tämän nyt ihan näin pitänyt mennä..." Valojen ja äänien osuuskin on vielä työstövaiheessa. Lavastus on jo nyt täyteläinen, vaikka joitakin pieniä yksityiskohtia kuulema puuttuu.

Tarkemmin kommentoin jälleen sitten ensi-iltajutussa, mutta herkulliselta vaikuttaa. Morris Panychin teksti on koukkuja täynnä, ja Ruttu sekä Jukkis sopivat rooleihinsa mainiosti.

Läpimenon jälkeen on hengähdystauko, ja sitten Jouni, Ruttu ja Jukkis pitävät palautekeskustelun. Harjoitukset jatkuvat jälleen seuraavana päivänä. Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan ensi-iltaa!

Täti (Maritta Viitamäki).
Kuva: Jiri Halttunen

Täti ja minä Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).
Näytöksistä puolet on jo nyt loppuunvarattu! Joten hopitihop lippuja varaamaan jos aiotte tämän nähdä - ja kyllä kannattaa katsoa!