sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Kun isoisä Suomeen hiihti (ensi-ilta)

Vuorossa on jälleen ensi-ilta, tällä kertaa suurella näyttämöllä. Kun isoisä Suomeen hiihti perustuu Daniel Katzin samannimiseen romaaniin, ja sen on Jyväskylän kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ohjannut ja dramatisoinut Tommi Auvinen. Kävin tällä viikolla katsomassa sekä henkilökuntaennakon (torstaina) että ensi-illan (lauantaina). Auvisen ohjaus on hilpeä ja menevä, mutta vakavoituu vakavien teemojen äärellä - olematta kuitenkaan synkistelevä tai ahdistava. Toisaalta jopa vakavistakin asioista saadaan iloa irti - kuten Suomen hallituksen kohdatessa natsi-Saksan. Kokonaisuus on tiivis ja reilu kaksi tuntia meni yhdessä hujauksessa - kummallakin kerralla!

Benno (Ari-Kyösti Seppo) vauhdissa!
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijät tekevät hienoa, sydänlämmintä työtä. Ari-Kyösti Seppo on ilmeikäs, jässikkämäinen nuori Benno, heittäytyen täysillä rooliinsa. Arja Koriseva hänen vaimonaan Werana on parhaimmillaan lauluissa, kuten herkässä Rakkauslaulussa mutta myös iloisen reippaassa kappaleessa Ollaan matkalla Smolenskiin. Vanhempana Bennona Jouni Innilä tekee taattua laatutyötä; laulaa, ilvehtii, ilmeilee, liikkuu - ei ikinä uskoisi että näin vetreän eläväinen mies on tekemässä viimeistä rooliaan ennen eläkkeelle jäämistä! Vanhempana Werana Anneli Karppinen on ihastuttava, topakka, omanarvontuntoinen juutalaisvaimo ja -äiti. Jouni ja Anneli ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja se yhteys näkyy.

Hammua (Juho Rantonen) huvittaa isoäiti Weran (Anneli Karppinen) ja isoisä Bennon (Jouni Innilä) meno.
Kuva: Jiri Halttunen

Juho Rantonen tekee ihastuttavan roolityön kertojapoika Hammun hahmossa. Hän myös laulaa ja tanssii hienosti - silmät oikein loistavat tarinan pyörähtäessä käyntiin ja ensimmäisten reippaiden musiikkinumeroiden alkaessa. Ja kyllä siinä lantio liikkuu! Kertojapojan ominaisuudessa Juho on lavalla lähes koko ajan, ja näyttää viihtyvän. Olen varma että tästä nuoresta miehestä - joka on Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksen (Näty) opiskelija - kuullaan vielä paljon hyvää! Monta muutakin hienoa roolityötä ja suoritusta toki nähdään. Henri Halkolan laulusoolo lihakauppias Weissenberginä kajahtaa komeasti luihin ja ytimiin saakka. Miikka Tuominen tekee toisistaan varsin poikkeavat roolit hilpeänä rabbina ja vastuuta kantavana Arjena. Anne-Mari Alaspään Meeri sopeutuu paikkaansa perheyhteisössä miniänä ja vaimona, ja tietenkin laulaminen on yksi myös hänen vahvuuksistaan. Saara Jokiaho on ilmeikäs Leena, Weran topakka ja päättäväinen ystävätär, sekä kovaluontoisempi, rivakka sairaanhoitaja. Saara myös muuntaa lauluaan hienosti kuulostamaan siltä, miltä juutalaislaulu elokuvien ja tv:n muovaaman käsitykseni mukaan kuulostaa. Hannu Lintukoski tekee takuutyötä niin sotaan joutuvana Wolf Blonderina, "leikkausmestari" Telefojanskina kuin hohtavahampaisena Pilka Tartakinakin. Piia Mannisenmäki tekee monta pienempää roolia ja laulaa kauniisti. Itse asiassa lähes kaikilla näyttelijöillä on useampia pieniä sivurooleja. Muutamia hyvin pikaisia vaihtoja jään ihmetellen ihailemaan - muunmuassa roolinvaihdokset sotamiehestä pikkupojaksi tai sotilaista poliiseiksi ovat niin nopeita, että siinä ei turhiin liikkeisiin ole varaa.

Siellä jossakin. Juho Rantonen, Miikka Tuominen, Henri Halkola, taustalla Jani Lappalainen.
Kuva: Jiri Halttunen

Sari Kaasisen säveltämä ja sanoittama klezmer-musiikki saa jalan teputtamaan ja osan yleisöstä taputtamaan innokkaasti mukana. Musiikin sovitus ja johto ovat kapellimestari Lasse Hirven taattua käsialaa. Jouni Prittisen koreografiat, juutalaiset tanssit ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä musiikkinumeroita. Toisaalta yksi ihokarvoja nostattava musiikkihelmi on naisten a cappella laulama surumielinen kehtolaulu. Musiikista pitää ehdottomasti mainita myös bändi, joka soittaa lavalla; Matti Ekman, Jani Lappalainen ja Markus Lajunen / Henri Haapakoski ovat toimiva combo. Lisäksi näyttelijät Saara Jokiaho, Jouni Innilä ja Henri Halkola osallistuvat ajoittain musisointiin.

Juhlaväen keskellä hilpeä rabbi (Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Tuovi Räisäsen suunnittelema tummanpuhuva puvustus on koreilematon ja toimiva. Karmo Menden suunnittelema lavastus on melko viitteellinen, mutta taipuu sujuvasti moneksi taustaksi tapahtumille - hautausmaaksi, kodiksi, sotatantereeksi... Valaistus toimii hyvin lavastuksen kanssa, nostaa esiin yksityiskohtia lavalta, luo tunnelmia - valot on suunnitellut Jukka Väisänen. Äänimaisema on Mika Filpuksen suunnittelema, ja se on luonteva osa tapahtumia.

Kuva: Jiri Halttunen

Väliajalle lähdettäessä sekä esityksen jälkeen katsomosta lähettyviltä kuului paljon innokasta jutustelua siitä, miten hyvää työtä esiintyjät tekevät ja miten hyvä esitys oli - kaiken kaikkiaan hauska ja taitavasti tehty.

Etualalla Benno (Ari-Kyösti Seppo) ja Wera (Arja Koriseva).
Taempana heidän lapsensa (Saara Jokiaho, Anne-Mari Alaspää, Miikka Tuominen).
Kuva: Jiri Halttunen

Henkilökuntaennakossa seuranani oli äitini. Hän piti näkemästään, joskin ihmetteli hieman näytelmän nimeä. Arja Korisevan näkemistä hän odotti etukäteen erityisesti, ja totesi hänkin että etenkin lauluosuuksissa Arja oli omimmalla alueellaan; vapautunut, luonteva ja sädehtivä - ja tietysti todella hyvä laulaja. Näyttelemisessä jännitys vielä ennakossa näkyi ammattinäyttelijöihin verrattuna, vaikka Arjakin on toki esiintymisen ammattilainen. Äidin mukaan Arjahan on huumori-ihmisiä, ja tämä näkyi kun hänellä oli humoristisia repliikkejä. Äiti ihasteli myös Saara Jokiahon ja Anne-Mari Alaspään laulua. Lavasteisiin hän kiinnitti huomiota - ne olivat toimivat ja muuntuvat. Kaikkiaan äidin mielestä tämä näytelmä todella kannattaa käydä katsomassa!

Nuori Wera (Arja Koriseva) ja Leena (Saara Jokiaho) ovat matkalla Smolenskiin.
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-illassa teatteriharrastin yhdessä parisuhdemiehen kanssa. Laajamakuisena mutta vaativana musiikinharrastajana hän piti aivan erityisesti musiikista, joka rullaa vetävästi eteenpäin - sitä olisi kuulemma kuunnellut paljon pidempäänkin! Ja laulajathan olivat hänen mielestään huippuja. Tarina oli mielenkiintoinen, etenkin kun se on tosi. Myös huumori osui ja upposi. Parisuhdemies suosittelisi näytelmää "kaikille jotka pitää semmoisesta ripeästä ja musiikillisesta".

Sotamiehiä. Edessä Wolf Blonder (Hannu Lintukoski) ja Benno (Ari-Kyösti Seppo).
Takana Jouni Innilä ja Miikka Tuominen.
Kuva: Jiri Halttunen

Kaiken kaikkiaan Kun isoisä Suomeen hiihti on viihdyttävä näytelmä, josta jää hyvä mieli. Sen musiikki tarttuu jalkaan ja korvaan pirteästi ja kauniisti (korvassani asuva mato laulaa tälläkin hetkellä olevansa matkalla Smolenskiin). Osin vakavista teemoista huolimatta synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Olennainen osa esityksen vetovoimaa on yhteisöllisyys perheen ja suvun kesken - välillä toisiin kyllästytään, mutta silti aina pidetään yhtä, pidetään huolta. Uskon, että tämä lämmöllä ohjattu näyttelijäkaarti, tarina, musiikki ja kokonaisuus tulevat ilahduttamaan monia katsojia jotka kaipaavat teatterilta sekä iloista menoa että elämänmakuista kertomusta! Itse viihdyin mainiosti kahtena iltana liki peräkkäin, samoin kuin molemmat seuralaiseni.

Isoisä Benno (Jouni Innilä).
Kuva: Jiri Halttunen


tiistai 13. helmikuuta 2018

Kiviä taskussa (jälleen)

Tämä on nyt kolmas kerta kun kävin katsomassa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan tähdittämän näytelmän Kiviä taskussa. Edellisestä kerrasta on pari vuotta, ja tuolloin esitysjutun lisäksi myös haastattelin Martti Suosaloa (linkki). Näytelmä on kymmenettä kertaa vierailulla Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, ja jälleen kerran tupa oli "piripintaan" täynnä. Tämän näytelmän näkeminen on nopeuslaji - liput varattiin jälleen loppuun ennen kuin suurin osa halukkaista taisi edes herätä siihen ajatukseen että pitäisi toimia.

Kuva: Tapio Vanhatalo / Helsingin kaupunginteatteri

Kolmannellakin katsomiskerralla Kiviä taskussa antaa uutta nähtävää. Toki tarina - jossa on melko traaginenkin pohjavire - on tuttu ja sikäli osa elementeistä on menettänyt yllättävyytensä. Mutta esitykseen mahtuu sekä paljon helmiä jotka näkee mielellään uudelleenkin, että improvisaatiota, joten kokemus tuntuu tuoreelta. Muutaman kerran miehet yllättivät niin itsensä kuin toisensakin - näytti lavallakin olevan pokassa pitelemistä. Yksi suurta hilpeyttä sekä lavalla että katsomossa herättänyt hetki oli, kun Mika Nuojuan hahmo totesi spontaanisti Martti Suosalon hahmolle "Mene muualle pitämään niitä monologejasi!" (Monologejahan Martti paljon tekee.) Ihailin myös sitä, miten valoilla yksinkertaisilla tempuilla luodaan ero esimerkiksi tavallisen oleilun ja elokuvan filmaaminen välillä. Näyttelijöiden ja äänimiehen yhteistyö oli saumatonta - kun käsi kääntää ilmassa "nappulaa", ääni "stereoissa" muuttuu täsmälleen samalla hetkellä.

Kuva: Tapio Vanhatalo / Helsingin kaupunginteatteri

Koko homman ydin on kuitenkin Suosalon ja Nuojuan yhteistyö. Yhteiset vuodet ovat tietysti hioneet tätä työskentelyä, ja kyllä miesten keskinäinen kemia, energia, ilo ja taimaus ovat aina näkemisen arvoisia. Tälläkin kertaa he olivat todella vauhdissa heti esityksen alusta alkaen  - tällainen energia ei ole millään lailla itsestäänselvyys. Moneen kertaan on toisteltu sitä, miten monia rooleja miehet esittävät - ja kyllä he vaihtavat hahmoja todellakin lennosta asennolla, ilmeellä, äänenkäytöllä, hieman vaatteita muuntamalla. Jotkut hahmot menevät turhan paljon naamanvääntelyn puolelle, mutta suurin osa on osuvia. Osa hahmoista on aivan hulvattomia - oma suosikkini on Suosalon esittämä näyttelijätärdiivatar. Ja yleisöhän tykkäsi! Välillä koko sali räkätti naurusta ja väliaplodejakin annettiin. Sekä väliajalle poistuttaessa että näytöksen jälkeen lähettyviltä kuului useita kommentteja siitä, miten hyvä esitys on. Jokunen kertoi myös olleensa aiemminkin tätä katsomassa - silloin ihan takarivissä, sittemmin oli kirinyt että pääsee eteen. Ja kyllä minäkin suosittelen tämän näkemään - sikäli kun tilaisuuksia taas tulee ja ehditte saada liput. Vain nopeat näkevät!

Nääääääiiin vauhdikasta menoa kannattaa pitää jos jatkossa haluatte päästä yleisöön!
(Tosin ketään ei pidä mennä hutkimaan.)
Kuva: Tapio Vanhatalo / Helsingin kaupunginteatteri


torstai 8. helmikuuta 2018

Mielipuolen päiväkirja (ensi-ilta)

Näytelmän Mielipuolen päiväkirja on Sami Keski-Vähälän ja Esa Leskisen tekstistä Jyväskylän kaupunginteatterin pienelle näyttämölle sovittanut ja ohjannut Seppo Honkonen. Ensi-ilta oli eilen, keskiviikkona 7. helmikuuta. Aihe on monelle liiankin tuttu; pienen ihmisen osa työelämän jauhannassa. Putkonen, jonka Excel-osaaminen on erinomaista, uskoo, että "jotakin hyvää tapahtuu vielä". Josko vaikka projektipäälliköksi tai toimitusjohtajaksi, tai organisaatiouudistusten myllerryksessä johonkin korkeammalle oksalle kumminkin.

TJ Snushuvud (Jorma Böök) ja Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Seppo Honkosen ohjaus on tiivis ja kokonainen. Ilo otetaan irti usein pienistäkin asioista, mutta näytelmä ei yritäkään olla pelkkää ilonpitoa. Moniin sinänsä yksinkertaisiin tapahtumiin liittyy yksityiskohtia niin, että katsojan kannattaa olla koko ajan hereillä saadakseen irti mahdollisimman paljon. Tupatun oloinen näytelmä ei kuitenkaan ole.

Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Jukka-Pekka Mikkonen on suvereeni rooleissaan. Kokovartaloilmaisu, puhe, ilmeet - aivan ihailtava paketti! Putkosen muutos alun pikkutärkeästä pikkuvirkamiehestä loppua kohti on taitavaa erityisesti siinä mielessä, että Putkonen ei muutu vain yhteen suuntaan, vaan erilaisissa todellisuuksissaan eri tavoin. Mikkonen onnistuu säilyttämään näiden "eri Putkosten" erot ja yhtäläisyydet kokonaisuutena, jossa näkyvät hajoavan todellisuuden eri pirstaleiden kuvajaiset kosketuksissa toisiinsa.

Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen

Mutta ei tämä suinkaan mikään yhden miehen show ole! Vaikka Mikkonen on eniten esillä, hänen varjoonsa eivät millään lailla jää muutkaan näyttelijät. Kaikki pistävät itsensä likoon useissa rooleissaan. Aaro Vuotila on erityisen monikasvoinen - hän muuntautuu kolmeentoista rooliinsa kuin ihmiskameleontti. Hanna Liinoja poliisina ja Jorma Böök TV-shown juontajana ovat oivallisia esimerkkejä hahmoista, jollaisia en heiltä muista ennen nähneeni. Hahmoja kulkee lavalle hengästyttävää tahtia, ja näyttelijöiden loistavaa muuntautumiskykyä tukevat ulkoisen olemuksen muutokset - myös lavan laidalla näkymättömissä tehdään takuulla kovasti töitä!

Nuorisorikollinen (Aaro Vuotila), poliisi (Jorma Böök),
Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) ja poliisi (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelijöiden lukuisia rooleja tukevatkin hienosti Salli Karin pukusuunnittelu sekä kampaukset ja maskeeraukset, joista vastaavat Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale. Osa hahmoista on ulkoasultaan melko realistisen oloisia, osa hulvattomasti karrikoituja.

Tukka (Jukka-Pekka Mikkonen) ja kitukasvuinen vasemmistolainen (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Salli Karin suunnittelema lavastus elää ja muuntuu kätevästi eri tapahtumapaikoiksi, joiden tunnelmia Asko Konttisen luoma valaistus ja Ari Lampisen äänisuunnittelu korostavat. Myös Karin ja ohjaaja Honkosen ideoimat projisoinnit tuottavat hetkessä uusia tiloja. Jani Lappalaisen hypnoottinen musiikki Putkosen tietyissä mielentiloissa tukee hyvin tilanteiden kehittymistä, ja muutenkin näytelmän musiikki juttelee katsojalle oivaltavasti.

Mönkkönen (Aaro Vuotila) ja Kirsti (Hanna Liinoja).
Kuva: Jiri Halttunen

Ensi-illassa minulla oli seuranani kaveri, joka käy melko harvoin teatterissa. Konttorielämä sen sijaan on hänelle hyvinkin tuttua sekä oman että miehensä työn kautta. Hän oli erittäin ihastunut ja sanoi, että tämä oli parasta teatteria mitä hän on koskaan nähnyt. Yhdessä pohdimme sitä, miten monet näytelmän naurattavista kohdista perustuvat nimenomaan siihen, että ne ovat aivan täyttä totta nykyajan suomalaisessa työelämässä; absurdiudessaan hupaisia ja todenmukaisuudessaan raadollisia.

TJ Snushuvud (Jorma Böök), Kirsti (Hanna Liinoja),
Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Mönkkönen (Aaro Vuotila).
Kuva: Jiri Halttunen

Mielipuolen päiväkirja esitellään komediana, ja kyllä siitä monta hauskuutusta löytyykin - helmiä nousee niin tekstistä kuin muustakin ilmaisusta, etenkin kun näyttelijät heittäytyvät niin pidäkkeettömästi rooleihinsa. Välillä yleisö nauroi niin kovaa, että jokunen sana näyttelijöiden repliikeistä peittyi. Eräälle kohtaukselle annettiin myös väliaplodit. Kuitenkaan kyseessä ei ole läpinaurattava näytelmä, vaan välillä liikutaan hyvinkin tummasävyisissä, syvissä vesissä. Loppu on tunnelmaltaan toisaalta odotettavissa, toisaalta yllättävä. Näytelmän aihepiirihän on lähtökohtaisesti vakavamielinen - tai surkuhupaisa - ja vaikka teemoista saadaan paljon iloa irti, tuntuu oikeutetulta että näytelmä myös herättää monenlaisia ajatuksia. Työn merkitys yksilölle, arvostuksen kaipuu ja puute, johonkin kuuluminen, se, että on jollekin tärkeä ja läheinen - nämä ovat isoja teemoja sekä tässä näytelmässä että nyky-yhteiskunnassamme, ja hauskuutusten ohella niitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Voi vain toivoa, että jotakin hyvää tapahtuu vielä jokaiselle oman elämänsä putkoselle.

Kirsti (Hanna Liinoja) ja Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen).
Kuva: Jiri Halttunen


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Läpi mielen molemmista puolikkaista

Vuorossa on Mielipuolen päiväkirjan ensimmäinen pääharjoitus - aikaa ensi-iltaan on viikko ja päivä. Katsomassa on paljonkin porukkaa, sillä Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmän työryhmällä on tänään ristiinkatselu, eli he pääsevät isolta näyttämöltä seuraamaan pienen näyttämön harjoituksia. Nyt minäkin näen tämän lopulta kokonaan, kun aiemmin olen nähnyt vain ensimmäisen puoliajan ja irrallisia kohtauksia.

Talon näyttelijöiden reaktioita katsomossa on hauska seurata, sillä he ilakoivat jo nähdessään kaverin olemuksellaan hilpeyttä herättävässä roolihahmossa, ennen kuin tämä edes sanoo tai tekee juuri mitään. Reaktiot vaikkapa tekstimokiin ovat iloisia ja ehdottoman kannustavia. Toisaalta myös lavalta kuittaillaan välillä katsojille tavalla, jota varsinaisissa näytöksissä ei ehkä tapahdu.

Kuva: Jiri Halttunen

Näytelmän ensimmäinen puoliaika on muuttunut jonkin verran siitä, kun sen kolmisen viikkoa sitten viimeksi näin. Joitakin asioita on jätetty pois, joitakin tullut lisää. Toinen puoliaika on minulle osittain tuttu, mutta siitäkin näkemiäni kohtauksia on muutettu, ja osa on minulle ennennäkemättömiä. On erittäin mielenkiintoista nähdä tämänhetkinen toteutus verrattuna aiempaan, ja yhtä kiinnostuneena odotan millainen näytelmä on sitten ensi-illassa! Loppukohtauksenkin olen nähnyt aiemminkin, mutta tällä kertaa se tuntuu hyvin erilaiselta. Erinomaisen kiinnostava esimerkki siitä, että vaikka teksti pysyy samana ja tapahtumat sinällään ovat samat, asian voi esittää hyvin eri tavalla, eri valossa. Tällä kertaa toteutus on yllättävänkin tummasävyinen ja sellaisena kovasti ajatuksia herättävä. Saapa nähdä, pitäydytäänkö tässä vai millaiseksi näytelmän loppu on muovattu ensi-iltaan mennessä.

Näyttelijät eli Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jorma Böök ja Aaro Vuotila tekevät huiman määrän rooleja ja vetävät itsestään esiin aina vain uusia puolia. Harjoituksen jälkeen Hanna kommentoikin, että välillä taustalla käy aikamoinen sutina kun hahmoja pitää vaihtaa nopeasti. Lavastus elää ja liikkuu sujuvasti.

Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen jälkeen kyselen sekä katsojilta että esiintyjiltä, miltä tuntui kun toisellakin puolella on tuttuja. Miltä tuntuu katsoa näytelmää kun näyttelemässä ovat omat työkaverit, verrattuna siihen että katsoisi vieraampien näyttelijöiden esitystä? Piia Mannisenmäki kommentoi, että tuttujen katsominen on sikäli erilaista, että tuntee niin hyvin heidän tapansa näytellä. Mutta ennenkaikkea Piia painottaa, miten ihana on nähdä toisten onnistuminen, olla aidosti iloinen heidän puolestaan siitä miten hienoa juttua he ovat tekemässä. Miikka Tuominen sanoo, että näin tuttuja näyttelijöitä seuratessa on välillä vaikeampi unohtaa henkilö ja uskoa illuusioon - vieraampia näyttelijöitä on helpompi ajatella roolihahmona. Tutuista näyttelijöistä myös tietää, milloin he tekevät jotain uutta ja erilaista - vieraampien työtavoista ei tietenkään tiedä. Entä miltä sitten tuntuu näytellä kun katsomo on täynnä tuttuja? Jorma Böök sanoo, että tuntemattomalle yleisölle on helpompi näytellä - tutuille näytteleminen jännittää enemmän kuin edes ensi-ilta. Jukka-Pekka Mikkonen sen sijaan toteaa, että tutuille on helpompaa näytellä - he "osaavat nauraa oikeissa kohdissa" ja tietävät, että ainakin yritys on kova. Harjoitusesityksen päätyttyä tunnelma on hyvin lämminhenkinen, kun katsomon ja lavan porukat sekoittuvat ja sorisevat iloisesti keskenään. Pian on sitten ensi-ilta - sitä odotellessa!

Kuva: Jiri Halttunen

Mielipuolen päiväkirjan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 7. helmikuuta 2018. Näytelmä teatterin sivuilla (linkki).


torstai 1. helmikuuta 2018

Isoisänkin jalka nousee ja laulu soi

Olen seuraamassa Kun isoisä Suomeen hiihti -musiikkinäytelmän harjoitusta. Harjoituksen alussa pidetään hieman soundcheckiä ja keskustellaan illan kulusta. Suunnitelmana on käydä ensin läpi ensimmäisen puoliajan musiikkinumerot ja sitten tehdä kokonaan ensimmäisen puoliajan läpimeno. Lavalla surisevat useammankin kohtauksen repliikit, joku kertaa lauluja, joku kertaa askelia. Kysellään irtaimistosta; saako tiettyjä tavaroita siirtää, etteivät ne ole tiellä tansseissa. Pukusuunnittelija Tuovi Räisänen käy oikomassa erään näyttelijättären huivia kohdalleen.

Melkein koko kaarti ryhmäpotretissa. Kotitehtävä: kuka näytelmän näyttelijöistä ei ole kuvassa mukana?

Sitten kuuluu kapellimestari Lasse Hirven komento "No niin, aloitetaan, menkääs kaikki tonne reikään!" ja niin lähtee ensimmäinen kappale. Kyseessä on koko esiintyjäporukan tanssi- ja laulunumero. Heti alussa selviää että esitys on tanakka, vakuuttava ja huumoripitoinen. Kun tämä ensimmäinen musiikkinumero on menty läpi, puidaan ohjaaja Tommi Auvisen ja koreografi Jouni Prittisen kanssa miten meni, tarvitaanko muutoksia. Lasse ohjaa bändiä; millaisia muutoksia soitantaan kenties tarvitaan. Tommi kannustaa numerossa esiin nostettavaa roolihahmoa tuomaan itseään vielä komeammin esiin, ja muita ihailemaan häntä näkyvämmin. Kappale mennään vielä toistamiseen läpi Tommin hääriessä lavalla kannustamassa ja elehtimässä, miten haluaa näyttelijöiden missäkin vaiheessa reagoivan.

Jalalla koreasti!

Toinen musiikkinumero sisältää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Yksi näyttelijöistä kyselee Jounilta miten sujuvasti lantio keinuu - ja kun liikkeessä on vielä puutteita, hän tuumaa "mä tuun treenaan sitä ihan hirveesti ja sit se tulee!" Minusta lantion liike näyttää jo nyt hyvin liukkaalta, mutta saa nähdä mitä se sitten valmiissa esityksessä onkaan!

Venytystuokio...?

Harjoitusten edetessä kuullaan vielä vuoronperään hitaampaa ja vauhdikkaampaa menoa. Kaunis rakkauslaulu, jossa Arja on solistina ja kuoro vahvistaa ilmaisua. Reipas tanssinumero. Kaihoisan kaunis kappale täynnä koti-ikävää ja tunnetta. Lasse ohjaa paitsi bändiä myös laulua; "varokaa jätkät tekemästä liiallisesti noita liukuja!" johon Hande toteaa pilke silmäkulmassa "just hyvä, ton mä pidän!"

Lavalla bändin kanssa soittavat toisinaan myös Saara Jokiaho ja Jouni Innilä.

Tiivistettyä tunnelmaa.

Ensimmäisen puoliajan musiikkikattauksen päättää reipas veto, joka rauhoittuu ja hiljenee lopulta yksinäisen viulun haikeaan sointiin. Kun musiikkinumerot tansseineen näkee tällaisena koosteena, tajuaa selkeästi miten ne todella vaativat kuntoa!

Esiintyvältä taiteilijalta vaaditaan joskus joustavuutta.

Sari Kaasisen säveltämä ja sanoittama klezmer-vaikutteinen musiikki vastaa sitä, millaisen kuvan juutalaismusiikista olen aiemminkin esimerkiksi elokuvista saanut. Mukaan mahtuu niin iloisen reipasta menoa kuin kaihoisaa kauneuttakin. Monien nopeampien kappaleiden osalta keskustellaan harjoituksissa kappaleen temposta; onko se liian hidas tai liian nopea laulaa ja tanssia? Nopeutetaanko tempoa loppua kohti? Mielipiteet ovat välillä erilaisiakin - yhden mielestä hitaampaa tempoa on raskaampaa tanssia, toisen mielestä silloin liikkeet ehtii tekemään paremmin. Yhdessä kappaleita muovataan ja etsitään sopivinta rytmiä.

Mahtava painimestari...?
No jos käsienlevittely on miehekästä niin...

Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmään mahtuu jopa yllättävänkin paljon musiikkia! Kysyinkin jälkeenpäin Tommilta, miten näin musiikkipitoinen sovitus on saanut alkunsa. Hän totesi, että hänen mielestään juutalainen klezmer kuuluu tämän värikkään suvun tarinaan. Ja että kyseessä tosiaan on näytelmä jossa yksi kerronnan taso on musiikki. Tämä ei siis ole kuitenkaan musikaali, vaan näytelmä jossa on musiikkia - musikaalissa olisi merkittävästi enemmän musiikkinumeroita.

Kaikki soittimilla aikaansaatu ääni ei ehkä korvia hivele.

Harjoituksessa seuraa tauko, ja sen jälkeen mennään ensimmäinen puoliaika kokonaan läpi. Kun kappaleet on kuullut kertaalleen "irtonumeroina", on mielenkiintoista nähdä miten ne uppoavat osaksi kokonaisuutta, vievät kerrontaa eteenpäin. Sanoitukset ja tunnelmat syvenevät. Samoin henkilöhahmot heräävät henkiin osana kerrontaa dialogin ja tapahtumien kautta. On ilo seurata niin tuttuja näyttelijöitä kuin vierailijoitakin. Useampaan kertaan nauran ääneen ja välillä koen haikeaakin tunnelmaa. Näytelmän ensimmäinen puoliaika rullaa eteenpäin ja seuraan herkeämättä. Tylsää hetkeä ei tule! Kuten viimeksi Mielipuolen päiväkirjassa, nytkin näen vain ensimmäisen puoliskon näytelmästä - mutta onneksi tiedän näkeväni sen myöhemmin kokonaankin. Sitä odotellessa! Harjoituksen lopuksi on aikaa enää hyvin lyhyeen ohjaajan palautteeseen, ja sitten kerrotaan mitä seuraavan päivän harjoitus sisältää.

Näyttelijättäret hurmaavimmillaan!

Siellä jossakin.

Kun isoisä Suomeen hiihti -musiikkinäytelmän ensi-ilta on Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 17. helmikuuta 2018. Näytelmä teatterin sivuilla (linkki).

Benno (Ari-Kyösti Seppo) ja Veera (Arja Koriseva).


perjantai 26. tammikuuta 2018

Esirippu aukeaa - kevät 2018

Jyväskylän kaupunginteatteri avasi jälleen esirippunsa - Esirippu aukeaa -tapahtumassa esiteltiin kevään ohjelmistoa katkelmien, musiikin, haastatteluiden ja trailereiden avulla. Tapahtuma kiinnosti selvästi - suuren näyttämön katsomo oli varsin täynnä. Illan avasi itseoikeutetusti teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen puheellaan. Varsinaisena seremoniamestarina toimi markkinointipäällikkö Jouni Huhtaniemi.

Ensimmäisenä näytelmänä esiteltiin 17.2. suurelle näyttämölle ensi-iltaan tuleva Kun isoisä Suomeen hiihti. Jouni haastatteli ohjaaja Tommi Auvista, ja sen jälkeen nähtiin vauhdikas musiikkinumero - itse asiassa sama, josta kirjoitin kun olin viime vuoden puolella seuraamassa harkkoja. Jouni haastatteli myös vierailijat Arja Korisevan, Ari-Kyösti Sepon ja Juho Rantosen. Kaikki kiittelivät hyvää vastaanottoa teatteriin ja kehuivat sen lämmintä henkeä. Arja tuntui olevan erityisen innoissaan tästä vierailustaan. Ja kun moni on kuulema kysynyt lippuja varatessaan "sellaista näytöstä, jossa Arja Koriseva varmasti on" niin kerrottakoon tässäkin, että Arja on ihan joka näytöksessä. Vaikka Veeroja on kaksi, niin se ei tarkoita että eri näytöksissä olisi eri esiintyjät - vaan sitä, että Arja esittää nuorta Veeraa ja Anneli Karppinen vanhempaa Veeraa.

Vasemmalta Juho Rantanen, Ari-Kyösti Seppo
sekä Jouni Huhtaniemi haastattelemassa Arja Korisevaa.

Toinen kevään ensi-ilta on jo aiemmin eli 7.2. pienellä näyttämöllä nähtävä Mielipuolen päiväkirja. Tämän näytelmän esittely oli aivan loistavasti erilainen! Ensin ohjaaja Seppo Honkonen selitti Jounin haastattelussa, että näyttelijöitä ei voi päästää pieneltä näyttämöltä pois, kun ne ovat nyt niin hyvässä tilassa siellä. Sitten hieman mielipuolisen oloisia hahmoja kuitenkin karkasi lavalle - osa ihmiskunnan edustajia, osa jotain muuta. Jälkeenpäin kuulin katsojien ihastelevan, että "ai se onkin tämmöinen nykyaikaistettu versio!" Kyllä, kyllä se on. Riemukkaita samaistumiskohteita tarjolla nykyajan työelämän pyörryttämälle ihmiselle... :D

Ohjaaja Seppo Honkonen yrittää poistaa lavalta villiintyneen Putkosen (Jukka-Pekka Mikkonen)
ja palauttaa hänet pienelle harjoittelemaan Mielipuolta.
Kaikenlaista sitä ohjaajana joutuukin tekemään.

Kolmantena uutuutena esiteltiin 20.3. pienellä näyttämöllä ensi-iltaan tuleva Luuseri. Koulukiusaamisesta kertova monologi on kaupunginteatterissa näyttelijänä toimivan Miikka Tuomisen esikoisohjaus, ja siinä näyttelee näyttelijä-yleisötyöntekijä Hannu Rantala. Työryhmä kertoi toteutuksesta monipuolisesti. Esitystä voi myös tilata kouluille.

Luuserin työryhmä.
Vasemmalta näyttelijä Hannu Rantala, tekninen mies Jani Lappalainen,
visualisoinnista vastaava Tellervo Syrjäkari ja ohjaaja Miikka Tuominen.

Keväällä jatkavat, jo aiemmin ensi-iltaan tulleet näytelmät esiteltiin toki myös. Onnensirpaleista nähtiin katkelma ja kuultiin esitykseen kuuluva Miljoonasateen kappale Siruja.

"Tähdet tulee, tähdet menee polkujaan
kaikki niitä tuijottaa ja koittaa tavoittaa
on tähdensiru kätkettynä jokaiseen levottomaan sydämeen"
~ Heikki Salo ~

Kolmesta sisaresta Hanna Liinoja esitti Olgan koskettavan monologin, joka avaa toisen puoliajan. Tätä olen ihaillut esityksissäkin, ja jälleen se oli pysäyttävä.

Olgan (Hanna Liinoja) monologi.

Peter Panista Kapteeni Koukku (Henri Halkola) esitti filosofisen laulunsa, ja sen jälkeen Jouni haastatteli Saara Jokiahoa siitä, millaista on tehdä Peterin roolia.

Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu.
Roolissa Henri Halkola.

Täti ja minä esiteltiin lyhyesti myös. Alunperinhän sen piti pyöriä vain kevätkaudella 2017, mutta niin se vaan jatkoi myös viime syksynä ja tänä keväänä. Nyt Jouni kertoi, että on erittäin epätodennäköistä että sitä nähtäisiin enää ensi syksynä. Muutamiin näytöksiin tälle keväälle on vielä lippuja saatavana - hopihopi jos aiotte tämän nähdä!

Myös vierailut ja konsertit käytiin läpi, samoin kuin muuta toimintaa kuten yleisötyö, teatteritiistait, lasten ja nuorten teatterileirit... Näistä kaikista löytyy infoa kaupunginteatterin sivuilta. Loppunumerona - ennen kahvia ja pullaa - kuultiin vielä kappale näytelmästä Kun isoisä Suomeen hiihti, solistina Arja Koriseva. Kahvijonossa kuuluikin innostunutta jutustelua siitä, mitkä kaikki kevään esitykset "nyt ainakin" on nähtävä, ja etenkin hyvän tarjouksen myötä lippukassallakin kävi kuhina.

Musiikkia näytelmästä Kun isoisä Suomeen hiihti,
solistina Arja Koriseva.


Jutun kuvat otettu teatterin erityisluvalla tätä blogia varten.

...ja tästä Jyväskylän kaupunginteatterin sivuille tutkailemaan asioita jotka herättivät kiinnostuksen (linkki).


perjantai 19. tammikuuta 2018

Yksin Berliinissä

Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtiin Yksin Berliinissä -näytelmän vierailun ensi-ilta. Näytelmä perustuu Hans Falladan samannimiseen romaaniin. Tuotannon ovat yhteistyössä toteuttaneet Vapaa Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet, Tanssiteatteri Minimi ja Riihimäen Teatteri. Esityksen on ohjannut, lavastanut ja dramatisoinut Mikko Roiha. Anna ja Otto Quanqelin rooleissa nähdään Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen.

Tarina itsessään kertoo pienen ihmisen elämästä suuren mielipuolisen - ja silti ihmisten luoman - koneiston hampaiden jauhettavana. Rakkaudesta, luona pysymisestä, siitä ettei luovu itsestään eikä rakkaistaan - ei ainakaan ilman vastarintaa.

Kuva: Mohammed Moe Mustafa

Näytelmä on todellista näyttelijätyön juhlaa - ilmaus saattaa olla jo kliseinen mutta erittäin tosi tässä esityksessä. Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen tekevät kerrassaan upeaa työtä aina pienistä vivahteista voimakkaimpaankin ilmaisuun saakka. Tunnelma on intensiivinen, vangitseva, viipyilevä ja herkeämätön. Yleisö elää ja hengittää mukana hiirenhiljaa - muutamaa naurunhyrähdystä lukuunottamatta. Näyttelijöistä näkee miten syvälle he uppoavat rooliensa tunnetiloihin. Viistossa valossa poskella kimmeltää kyynelvana. Kohtauksen vaihtuessa nopeasti huomaan kerran, että kun näyttelijän äänen tulisi olla kova ja iskevä, se alkaa pehmeänä ja paksuna - tämä ei yhtään häiritse vaan oikeastaan lisää kunnioitustani siihen miten syvällä näyttelijä roolissaan kulkee. Miten hän päästää näytelmän tapahtumat syvälle itseensä ja samalla avaa itsensä meidän katsojien nähdä.

Näyttelijätyön lisäksi ihailen aivan erityisesti valaistusta; hyvin pienilläkin elementeillä luodaan todella suuria eroja lavan tunnelmaan. Pimeys, varjot, valo maalaavat, peittävät, paljastavat. Kuinka erilaiselta näyttääkään näyttelijä jonka silmät hukkuvat varjoihin kuin hän joka katsoo räikeässä valossa.

Kuva: Mohammed Moe Mustafa

Valojen lisäksi äänillä on paljon merkitystä niin tapahtumapaikkojen kuin tunnelmankin luomisessa. Äänisuunnittelusta vastaa Marcello Lussana. Yksinkertainenkin musiikki luo omanlaisensa tunnelman toistuessaan. Radiosta kuuluva lähetys kertoo selkeästi ajankuvasta.

Myös mukana ollut parisuhdemies piti näytelmästä kovasti; sen tiiviydestä, tunnelmasta, ajoittaisesta jännittävyydestä. Tarina oli vahva, ja näyttelijät tekivät hienot roolityöt.

Tämä on kertakaikkiaan upea, intensiivinen, vaikuttava, jännitteinen kokemus. Elegantisti eleetön; kaikki turha on riisuttu. Todella hienoa teatteria joka vetää hiljaiseksi ja mietteliääksi mutta ei kuitenkaan ahdista, vaikka meneekin ihon alle ja jää mieleen hautumaan. Olen kiitollinen. Menkää ihmiset katsomaan.


Yksin Berliinissä Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla. (linkki)
Esityksiä on vielä viisi, 14.2. saakka.



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Mieli½ puoliksi

- eli olisiko se sitten neljännesmieli vai...? ;)


Kysyin, saanko tulla Mielipuolen harkkoihin, olin tervetullut ja pölähdin paikalle. Ja kuulin, että illan ohjelmassa on ensimmäisen puoliajan läpäri. No mutta, sehän sattui!

Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) päiväkirjansa parissa.

Harjoitusajan alkaessa näyttelijät ovat vielä valmistautumassa asiaankuuluvasti maskissa - tämäkin on toki työaikaa. Pienen näyttämön tiloissa käydään keskustelua mm. lavasteista ja kahvista sekä esitykseen kuuluvasta tekniikasta. Mietitään tv:n sijoittelua ja videoklippejä. Samalla näyttelijätkin saapuvat paikalle - joku kertaa alkureplojaan kuiskaajan kanssa, toinen liittyy keskusteluun vaatteista ja käsiohjelmasta, joku lukee plariaan. Pohditaan vielä sitäkin, miten näkyvyys lavalle ja kulissien taakse muuttuu sen mukaan, missä kohtaa katsomoa katsoja istuu - ja miten mahdollisia eroja tasoitetaan.

Tekninen mies leikkii telkkaria. Ja myös idoli on kuvassa mukana!

Ohjaaja Seppo Honkonen kuuluu opastavan, että "mennään vaan eteenpäin vaikka menisi kuinka pieleen". Nyt halutaan saada aikaan kokonainen puoliaika, ei pysähdellä korjaamaan ja hiomaan vaan tutkaillaan niitä tarpeita sitten jälkeenpäin.

Paikalla on tänään vain yksi näyttämömies, joten lavasteiden vaihdot ovat hieman hitaampia. Toisaalta tässäkin näkee, miten kaikki osallistuvat - lavasteita ovat tarpeen mukaan siirtelemässä niin ohjaaja, tarpeistonhoitaja kuin näyttelijätkin.

Tuolileikki...?

Läpäri alkaa. Edellisellä harjoituskerralla näin joitakin kohtauksia molemmilta puoliajoilta, mutta paljon tässä on uuttakin. Kuiskaajaa tarvitaan tässä vaiheessa vielä kohtalaisen usein. Tapahtumat rullaavat ja vievät mukanaan, ja välillä räkätän ääneen. Tekstissä on helmiä, ja näyttelijät tuovat ne todeksi taitavasti niin ilmeissä, puheessa kuin kehonkielessäkin. Teen itsekin tietotyötä toimistossa, joten aivan erityisesti minua sykähdyttivät kohtaukset, joissa on osuva tuttuuden tunne - että tämän minä olen kyllä nähnyt ennenkin, mutta ihan muualla kuin teatterissa...

Ilon kautta, hyvällä pöhinällä, tsemii... Mitä näitä nyt on.
(Rooleissa Jukkiksen lisäksi Hanna Liinoja, Jorma Böök ja Aaro Vuotila.)

Kun ensimmäisen puoliaika on menty läpi, pidetään tauko. Tässä vaiheessa suurin tuntemukseni on, että ettehän te voi tähän lopettaa! Minä haluan nähdä tämän loppuun! Vaikka loppukohtauksen olen nähnyt, haluaisin ilman muuta nähdä myös toisen puoliajan. Mutta ei auta, sitä täytyy vielä odottaa johonkin toiseen kertaan.

Kun tauko on pidetty, koko työryhmä kokoontuu keskustelemaan. Ohjaaja antaa palautetta siitä, miten meni - ja kehuu että hienosti sujui. Hän käy muistiinpanojaan läpi, ja myös muut kertovat tuntojaan ja kommenttejaan. Mietitään mikä on jo kohdallaan, mitä pitää muuttaa ja miten.

Harjoituksen loppupuoliskolla mennään vielä yksittäisiä kohtauksia läpi hieman eri tavoin, sitä parasta etsien. Erityisesti Jukka-Pekka Mikkonen lisää kierroksia kokovartaloilmaisuunsa, ja tulos on entistä hilpeämpi. Samalla kokeillaan myös lavastemuutoksia sekä lisätään ja hiotaan kohtauksiin kuuluvaa musiikkia.

Lopuksi jutellaan vielä näkemyksiä toteutuksen tilanteesta, ja ohjaaja kertaa viikon harjoitusohjelmaa ja aikatauluja.

Virkamiehen jäykkämielisempi hetki.
Virkamiehen hellämielisempi hetki.

Mielipuolen päiväkirjan ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 7. helmikuuta 2018. Näytelmän sivu teatterin sivuilla (linkki).