torstai 20. huhtikuuta 2017

Teatteri Harakka: Tapaus Hamlet

Vuorossa on esitys, johon en ole perehtynyt sen kummemmin ennen kuin näen sen nyt: Teatteri Harakka on vierailulla Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, ja tutkailtavana on Tapaus Hamlet. William Shakespearen tekstiin pohjautuvan näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Sakari Hokkanen ja Hamletina onko vaiko eikö ole - on! - Mikko Virtanen. Työryhmään kuuluu myös nukketeatteritaiteilija Outi Herrainsilta, jolla on useampikin rooli esityksessä. Loppuunmyydyille katsomoille vielä muutaman kerran esitettävä Papin perhe on niin ikään Hokkasen ja Herrainsillan yhteistyö, joten olin hyvin kiinnostunut näkemään myös Tapaus Hamletin.

Ensemble.
Kuva: Tapaus Hamlet -työryhmä

Yleisön tullessa katsomoon lavalla seisoo hyvin keskittynyt nuori mies; Hamlet. Yllään hänellä on harmaa huppari, jonka muotoilusta tulee ensimmäisenä mieleen kuvat entisaikain ritarin hupullisesta metallilenkkipaidasta, jollaista pidettiin haarniskan alla.

Näytelmä alkaa pienimuotoisella mutta hyvin kiehtovalla näkymällä; onko käsittelyssä Hamletin omakuva? Ihminen tai ihmiskuva yleensä? Elämä? Niin vähällä voi saada aikaan niin hienon näyn kun oivaltaa mitä ja miten tehdä.

Näytelmän teksti on osittain Shakespearea käsittääkseni sellaisenaan, osittain muokattuna, ja osa tekstistä on selkeästi Hokkasta - kaikki yhtenäisenä dialogina. Hamletin ilmaisu on väkevää, ja hän pyörittelee paljolti samoja teemoja joita nykyajan nuoret miehet - ja naiset - pohtivat.

Päällisin puolin näytelmä vaikuttaa melko yksinkertaisesti esillepannulta, mutta se sisältää viljalti oivaltavia ja hykerryttäviä visualisointeja! Paperinuket, videot - niin livenä kuin tallenteena esitetyt -, valot ja äänet tuovat esitykseen huimia lisäelementtejä. Erityisen hienot ovat tallenteena esitettävät videokasvot, jotka projisoidaan aitojen ihmiskasvojen edessä olevalle minivalkokankaalle. Video elää näyttelijän mukana ja näyttelijä videon - tämä on todellista ajoituksen juhlaa! Vastaavia hetkiä on kyllä muitakin. Useinhan ohjaajan työsarka on ensi-illassa jo lopuillaan, mutta Tapaus Hamletissa ohjaaja on kiinteä osa esitystä huolehtiessaan tekniikan ajamisesta - ja on hänellä muutama vuorosanakin.

Päänäyttämöllä tapahtuu.
Kuva: Tapaus Hamlet -työryhmä

Eräässä kohtauksessa Hamletin liikekieli vastaa enemmän sellaista, minkä itse äkkiseltään mieltäisin elokuvissa tai tv:ssä esitetyksi naisen liikehtimiseksi eroottisessa kohtauksessa - tässä on jopa jotain hämmentävää kaikkine kohtaukseen sisältyvine elementteineen. (Ja ei sillä, etteikö mieskin niin voisi liikehtiä, mutta elokuva-/tv-maailmassa kuvaukset ovat usein sterotypisempiä.) Ilahdun aina suuresti, kun jokin onnistuu hämmentämään - etenkin kun se tapahtuu olematta kiusallista! Ja tämäkin kohtaus on taitavasti rakennettu kääntymään räävittömäksi nauruksi.

Gene Simmonsille terveisiä, osataan sitä Tanskan hovissakin!
Kuva: Tapaus Hamlet -työryhmä

Iso osa huumorista onkin melko turskia, mutta yleisö ei kysele "saako tälle muka nauraa" vaan räkättää aidon ilahtuneesti. Terapeutin hahmon hauskuus vaikuttaa hieman kliseiseltä - "näin tehdään hassu terapeutti ja terapiahan on hassua" - mutta tarjoaa siitä huolimatta useat hyvinkin remakat naurut.

Mikko Virtanen tekee vakuuttavaa työtä nuorena miehenä, jolla on liikaa ajatuksia ja liian vähän ratkaisuja. Outi Herrainsilta vaihtelee kätevästi roolista roolin, ja esittää myös hulvattomia käsinukkehahmoja.

Ilkamoinnin ja hyvällä tavalla huonon maun makustelun yli mieleen jäävät kuitenkin vahvat ajattomat teemat, joiden kanssa Hamlet painiskelee. Hän pohtii olevaisuutta, kuolevaisuutta, mielenterveyttä, ihmisyyttä, elämänpelkoa ja elämää. Ja tekee sen uskottavalla herkkyydellä kaiken nuoren miehen uhonsa keskellä.

Hamlet (Mikko Virtanen) ja keskustelukumppani.
Kuva: Tapaus Hamlet -työryhmä

Kansaa enemmänkin olis' mukaan mahtunut. Voi teit' houkkia, jotka ette paikal' saapuneet! Näyn hienon menetitte, kuvajaisen kuta kiehtovimman! Jos joskus kohtalo polullans' suo teidän Tapaus Hamlet kohdata -- menkää! Nähkää!


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Väliaika - kahvia ja pullaa!

Otsikko on lainattu Vintiöt -sarjasta - vaikken sitä itse ole katsonut, tuo sanonta on vaan jäänyt elämään niin, että se tulee tokaistua harva se kerta teatteriseuralaiselle väliajan alkaessa.

Mustikkaleivoksia.

Teatterissakäymisen iloihin kuuluvat kulttuurin lisäksi myös hyvän syötävän ja juotavan tuomat ilot. Teatteriravintolasta huolehtii Sodexo, ja toimintaa minulle valotti Jyväskylän teatteriravintolan ja Tietotalon ravintolan ravintolapäällikkö Suvi Mieskonen.

Suvi kertoi, että esitysiltoina valikoimassa on muutama makea ja suolainen vaihtoehto. Teatteriravintolassa on käytössä kuukauden leivos ja makea piirakka. Leivos vaihtelee kuukausittain ja sesongin mukaan. Makea piirakka on leipurin päätettävissä; mitä hän milloinkin haluaa leipoa mm. sesongin ja kauden raaka-aineiden mukaan. Lisäksi valikoimassa ovat näytelmien nimikkoleivokset ja suolaiset syötävät.

Suosituin tuote on ollut alusta asti lohileipä, jota on syksyllä 2016 uudistettu hiukan. Lohileipää Sodexolaiset suosittelevat mielellään. (Ja täytyy sanoa, että se on bloggaajankin - ja parisuhdemiehen - suosikki suolapaloista!)

Suolaisia makupaloja eli lohileipiä, karjalanpiiraikoita ja toinen henkilökohtainen suosikkini,
brie-juutolla ja viikunalla täytetty croisantti.

Suuren näyttämön esityksille on olemassa myös nimikkoleivos ja -juoma. Nämä suunnitellaan näytelmien ennakkotietoihin pohjaten, ja suunnitteluun osallistuva ravintolan väki pääsee myös seuraaman harjoituksia. Näin saaduista ideoista toteutetaan nimikkoleivokset Sodexon leipurin Suvi Kuuselan kanssa. Leivoksista tulee aina useampi vedos ennen kuin lopullinen tuote on valmis myytäväksi. Ansa-musikaalin nimikkoleivoksessa "se juttu" on patukka - leivoksen päällä on pala patukkaa ja musikaalissahan patukkatehdas on hyvin olennainen tapahtumapaikka. Viime kaudella nähdyn Jekyll & Hyde -musikaalin nimikkona oli lakritsi-vaniljaleivos; sen idea lähti hyvästä ja pahasta, valkoisesta ja mustasta - sitten vain sopiva resepti testaukseen ja sovellettavaksi.

Ansa-musikaalin nimikko eli minttusuklaaleivos.

Valtaosa tuotteista tehdään muutenkin itse. Aivan kaupunginteatterin vieressä sijaitsee Sodexo Tietotalon ravintola; Tietotalo ja teatteri pelaavat vahvasti yhteen ja leivonnaiset valmistetaan alusta asti itse Tietotalolla. Tietotalon keittiömestari on myös koulutukseltaan leipuri-kondiittori, ja hän osaa loihtia mitä maukkaimpia leivoksia.

Väliaikatarjoilun voi varata myös ennakkoon - ja se onkin hyvin kätevää, sillä silloin säästyy jonottamiselta väliajalla ja istumapaikka pöydän ääressä on valmiina, tilaus katettuna pöytään. Pöydän numero ilmoitetaan aina asiakkaalle. Varauksen voi tehdä vaikkapa vain yhdellekin hengelle - ei siis tarvitse olla kyse ryhmästä - eikä varauksista myöskään tule lisämaksua tiskiltä ostamiseen verrattuna. Sodexolla on käytössä nettikauppa, josta tuotteet voi varata ja maksaa pankkitunnuksilla. Nettikaupan tilaukset tulee tehdä 48 tuntia ennen esitystä. Ennakkovaraukset voi tehdä myös puhelimitse klo 8.00 – 16.00 arkisin numerossa (014) 615 775. Lämpiö klo 16.00 alkaen esityspäivinä p. 050 361 4002. Varauksen voi tehdä myös suoraan tiskiltä ennen esityksen alkua.

Pieniä palasia pieneen makeannälkään.

Istumapaikkoja lämpiössä on noin 150. Kaupunginteatterin lämpiö on varattavissa myös yksityistilaisuuksia varten, ja tällöin Sodexo toteuttaa erilaisiin tapahtumiin yhdessä asiakkaan kanssa suunnitellut tarjoilut.

Sodexon nettikauppa (linkki).

Sodexon työntekijöitä työnsä - ja herkkujen - äärellä.
Oikealla etualalla toinen nimikko eli Kauas pilvet karkaavat -näytelmän suklaa-päärynä-leivos
- onneksi leivoksen "pilvet" pysyvät mukana eivätkä karkaa. ;)

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Ja nyt:
FANFAAREJA! 
TÄTTÄRÄÄ!

Tämä oli tämän blogini sadas (!) julkaistu postaus. Blogihan alkoi lokakuulta 2015, ja kesällä oli tietysti kesätauko, joten hyvin on juttua riittänyt. Ensi alkuun postaukset keräsivät semmoiset 100-300 lukijaa per juttu (välillä jäätiin alle sadan). Nykyään lukijoita jokaiselle julkaisulle on vähintään 400-500, enimmillään reilusti yli 1000, vaihdellen tuolla välillä tietysti aiheesta riippuen.

TOP-3 luetuimmat julkaisut koko ajalta ovat olleet

Kauas pilvet karkaavat (ensi-ilta) - 1240 lukukertaa
Papin perhe (ensi-ilta) - 1140 lukukertaa
Täti ja minä (ensi-ilta) - 1020 lukukertaa
(Kaikissa nimi on myös linkki ko. juttuun.)
Yhteensä lukukertoja blogissa on tähän mennessä ollut reilut 43800.



Kiitos kaikille - ja jatketaan! ;D



maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kolme koeponnistavaa sisarta

Vuorossa oli Kolme sisarta -näytelmän läpimenoharjoitus, joka avattiin pienelle koeyleisölle. (koeyleisönäytös). Kyseessä oli 2. valmistava harjoitus, ja yleisöä oli viitisenkymmentä katsojaa. Ennen yleisön saapumista katsomoon tehtiin jälleen soundcheck, jossa näyttelijät lauloivat näytelmän ensimmäisen laulun - ja siihen ohjaaja ohjeisti pienen muutoksen loppuun.

Edelliselläkin kerralla ihastelin laulua, ja on se sydämeenkäypä. Tiedän, että katsomossa oli joitakin muitakin ihmisiä minun lisäkseni tuossakin vaiheessa - työryhmän jäseniä siis - mutta koska istuin lähimpänä lavaa, tuntui, kuin kappale olisi laulettu vain minulle. Liikuttava, hieno hetki johon uppoutua.

Vanhin siskoista, Olga (Hanna Liinoja) ja näytelmän muita henkilöitä.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Soundcheckin jälkeen tuntuikin hieman hassulta kun katsomoon yht'äkkiä tulvahti ihmisiä, puheensorinaa, ihmisten tuoksuja... Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen (tuttujen kesken Hili) esitteli itsensä, kertoi lyhyesti mistä on kyse ja muistutti, että tämä on harjoitus, ensi-ilta on vasta syksyllä.

Näytelmä alkaa Andrein (Aaro Vuotila) monologilla, jonka aikana hänen kolme sisartaan (Hanna Liinoja, Natalil Lintala ja Saara Jokiaho) saapuvat lavalle. Tapahtumat lähtevät etenemään, uusia hahmoja esitellään, tarina ja henkilökuvat rakentuvat. Näytelmään kuuluu muutamia muitakin lauluja, jotka osaltaan kuljettavat tarinaa.

Henri Halkola, Saara Jokiaho ja Miikka Tuominen vahvan laulun tunnelmissa.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Tellervo Syrjäkarin suunnittelema puvustus on klassisen hieno, näyttävä olematta pröystäilevä tai blingbling kuten nykyään aina sanotaan (sanonta, josta en oikeastaan pidä mutta joka on silti kuvaava). Kunkin näyttelijän puku ja koko ulkoinen olemus kuvaavat hyvin roolihahmojen asemaa ja jopa luonnetta.

Anne-Mari Alaspää on yksi näytelmän kauniisti puetuista naisista.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)
Miikka Tuominen ja susimainen Henri Halkola.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Visuaalinen kokonaisuus rakentuu kiinteässä yhteistyössä suunnittelijoiden ja ohjaajan kesken. Kaisu Koposen lavastus on mielenkiintoinen yhdistelmä perinteistä kalustusta ja taustalla käytettäviä videoprojisointeja. Videon ja valon avulla luodaan tiloja, tuodaan muistoja ja ajatuksia näkyväksi sekä jopa kuljetetaan tarinaa. Videosuunnittelusta vastaa Tuukka Toijanniemi ja valosuunnittelusta Jukka Väisänen.

Videoprojisoinneilla lavastetaan, korostetaan, kerrotaan...
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)
...ja tuodaan esiin tunteita.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Näyttelijäntyöstä ja muusta kirjoitan tarkemmin sitten, kun esitys on valmis suurelle yleisölle. Mutta jo nyt voin todeta, että taitavaa työtä tämä on. Rooleissa on paljon osaavia, kokeneita näyttelijöitä, joiden osaaminen kyllä näkyy. Kaksi uutta kiinnitystäkin on mukana, Aaro Vuotila ja Natalil Lintala. He molemmat tekevät hyvää työtä, ja tuovat hienon lisän myös lauluihin.

Anfisa (Anneli Karppinen) ja Andrei (Aaro Vuotila).
On talvi, takkatuli ja läheisyyttä.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Väliajalla lavasteet vaihdetaan läpinäkyviin. (Omalta osaltani täytyy sanoa, että siinä olisi jo haastetta, että aina kiinnittää huomiota onko läpinäkyvä ovi auki vai kiinni kun siitä yrittää kävellä. Nimim. Kerran kävellyt suoraan päin lasiovea.) Näyttämökuva on edelleen mielenkiintoinen, ja nyt siihen saadaan uudenlaista syvyyttä kun tilaa on paitsi lavaste-elementin edessä, myös sen takana.

Ja niin ihmiset etsivät elämäänsä onnea, sisältöä ja mielekkyyttä. Elämä kantaa ja kuluu, antaa ja ottaa, eikä koskaan palaa.

Koeyleisölle avattavassa harjoituksessa pääsee paitsi näkemään näytelmän sellaisena kuin se on harjoitusten tässä vaiheessa, myös tarkkailemaan muun yleisön reaktioita. Tällä kertaa tulin jälleen ajatelleeksi, miten eri tavoin ihmiset eri asiat kokevat. Kun näytelmässä vanhempi mies ahdistelee nuorta naista ja vitsailee siitä, minä kavahdin tilannetta nuoren naisen puolesta, mutta koeyleisön nuorisokeskittymä nauroi tilanteelle hilpeästi - kuten monelle muullekin kohtaukselle. Osa niistä oli kyllä minustakin huvittavia. Siinä missä itse haluaisin unohtaa reaalimaailman, keskittyä ja eläytyä lavan tapahtumiin, takanani istunut vanhempi rouvashenkilökolmikko keskusteli jatkuvasti keskenään - ja kuitenkaan en usko, että minä olen ainoa joka arvostaa keskittymisrauhaa katsomossa.

Harjoituksen jälkeen ohjaaja pyysi, että katsojat tulisivat kertomaan kommentteja mikäli heillä jotain kommentoitavaa on. Muutamia meni juttelemaan, ja "sivukorvalla" kuulin että kehuja tuntui tulevan.

Jouni Innilä ja Jorma Böök juttelevat miesten kesken.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Kyselin ohjaaja Hililtä vielä joitakin asioita liittyen Kolmen sisaren toteutukseen Jyväskylän kaupunginteatterissa. Hili kertoi, että Kolme sisarta valikoitui hänen ohjattavakseen siten, että hän oli johtaja Hilkka Hyttisen kanssa pohtinut useita tekstejä suurelle näyttämölle. Hili haluaa tehdä isolle näyttämölle voimakkaan visuaalista ja dramaattista tarinaa. "Tunnevoima ja rakkauden teemat tuntuvat tärkeimmältä asialta teatterissa juuri nyt", Hili sanoo. Kolme sisarta oli kummitellut Hilin mielessä siitä lähtien kun hän vuonna 2012 ohjasi näytelmän pohjalta nykyaikaan sijoittuvan lyhytelokuvan. Jyväskylän kaupunginteatteriin Hili kuitenkin ohjaa klassisemman tulkinnan, joka ei sijoitu nykyaikaan. Jyväskylän kaupunginteatterissa Tsehovia ei puolestaan ole viime vuosina esitetty, mikä oli varmasti yksi syy siihen, että näytelmä valikoitui ohjelmistoon.

Saara Jokiaho ja Miikka Tuominen.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)
Jouni Innilä ja Joni Leponiemi.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Kysyn mikä Hilin mielestä ohjaajana on Kolmen sisaren ydinajatus, mitä sillä halutaan kertoa? Hili tuumaa, että Kolme sisarta on laaja näytelmä, jossa on useita päähenkilöitä. Tämä versio kertoo mahdottomasta rakkaudesta, niin sisarusten kesken kuin rakastavaisten tai aviopuolisoiden välillä. Näytelmä kuvaa rakastamisen vaikeutta ja sitä kokemusta, että elämä menee ohi.

Kolmessa sisaressa rakastaminen on takertuvaa ja hallitsevaa toimintaa, ei pelkkää lempeyttä. Hilin näkemyksen mukaan juuri nuo sävyt tekevät näytelmästä mielenkiintoisen. Hän jatkaa, että näytelmä kuvaa tunnistettavasti ihmisen halua hallita epävarmuutta ja omistaa toinen. Ihmiset kamppailevat toisaalta pitääkseen rakkaansa lähellään ja toisaalta saadakseen itsenäisyytensä. Esitin kysymyksiäni maaliskuun lopulla, ja tuolloin Hili kertoi että harjoituksissa oli kehittynyt henkilöille sellainen tunnetaso, jossa yhdistyvät päättäväisyys, hauraus ja intohimo.

Hanna Liinoja.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Jyväskylän kaupunginteatterin toteutuksessa Kolme sisarta -näytelmässä kuullaan myös musiikkia ja lauluja, joita ei alkuperäisnäytelmässä ole. Hili kertoo, että musiikin lisääminen oli hänen ideansa ja ohjauksellinen lähtökohta - musiikki ja laulut on siis varta vasten tehty tähän Jyväskylän esitykseen. Hili on tehnyt aiemminkin yhteistyötä säveltäjä Samulin Laihon kanssa - Samuli on siis säveltänyt musiikin ja laulut ja Hili on sanoittanut ne. "Halusin tuoda vahvaa musiikkia osaksi näytelmää. Kolmen sisaren tunnekierrokset todellakin kestävät sen, että maailma täydentyy musiikilla", Hili kertoo.

Natalil Lintala laulaa...
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)
...Jouni Innilä soittaa...
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)
...ja niin soittaa Saara Jokiahokin.
Ja tekevät he paljon muutakin.
(Kuva harjoituksesta 27.3.2017)

Hili kiittelee, että Jyväskylän kaupunginteatterissa on ollut tosi inspiroivaa työskennellä. Henkilökunta on intensiivisesti ja täysillä tekemässä juttua niin hyvinä kuin haastavina päivinä. Hili kokee, että "se on motivoiva olotila, kun kaikilla on voimakas sitoutuminen ja halu tehdä töitä niin kauan, että paras versio meistä hioutuu esiin."

Kolme sisarta -näytelmän ensi-ilta Jyväskylän kaupunginteatterissa on lauantaina 23. syyskuuta 2017.
Näytelmän sivu Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kuvia ja mielikuvia Pilvistä

Kävin jälleen katsomassa näytelmän Kauas pilvet karkaavat. Esitys on toki sama kuin ensi-illassaankin, mutta on se myös jotenkin tiivistynyt, yhtenäistynyt... Ehkä se on sitä, että näkyy miten eri osioiden kuten näyttelijöiden, valojen, lavasteiden ja muun yhteistyö on hioutunut esitysten myötä entisestään.

Kiinnitin entistä vahvemmin huomiota liikkeiden koreografisuuteen. Miten eri henkilöiden liikkeet vaikuttavat välillä näennäisen irrallisilta, ja kuitenkin pienten yhtäaikaisten eleiden, toistojen ym kautta niistä löytääkin yhtenäisen kokonaisuuden, jota jokainen osaltaan tarkasti toteuttaa.

Välillä tuntuu kuin näyttelijät tanssisivat valojen ja liikkuvien lavaste-elementtien kanssa. Kohtaukseen, jossa Ilona kiertelee hakemassa töitä, tuntui tulleen entistä enemmän hallittua kaoottisuutta ja raskaita varjoja niin, että pieni ihminen jää vallan niiden jyräämäksi. Ja tämä kaoottisuuden tuntu on nimenomaan hyvästä, kuvastaen sitä miten elämänjärjestys järkkyy suuren muutoksen myötä.

Kiinnitin jälleen huomiota myös erilaisiin yksityiskohtiin, kuten Jouni Innilän letkeännotkeaan liikkumiseen tarjoilijan hahmossa kohtauksessa, jossa Ilona ja Lauri ovat baarissa.

Uusi hauska yksityiskohtakin löytyi! Kun räkälässä oli meno pahimmillaan, siellä olivat asiakkaina myös kaksi hahmoa, joita esittivät Sauli Suonpää ja Miikka Tuominen. Tuolloin siis pienellä näyttämöllä oli menossa Papin perhe, jossa miehet näyttelevät! Oli aika herkullista tajuta heidän karanneen suuren näyttämön puolelle - pienellä oli sitten ehkä väliaika. Täysin he näkymään sulautuivat muun hulinan joukkoon. Sitä en tiedä, oliko tämä ainutkertainen tapahtuma vai nähdäänkö velikultia mukana useamminkin.

Kauas pilvet karkaavat -näytelmässä otetaan myös kuvia. Eräässä kohtauksessa Saara Jokiahon esittämä arkkitehti kuvailee työkohdettaan. Pyysin ja sain Saaralta näitä lavalla esityksissä otettuja kuvia.

Saaran arkkitehtihahmon ottamia kuvia.
Huom! Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla!

Ja heti tuon kohtauksen perään on kohtaus, jossa Ilona (Maija Andersson) juttelee ruokailevan ravintolapäällikön tms (Jouni Innilä) kanssa, ja päällikköä palveleva tarjoilija (Antti Soininen) ottaa katsomosta katsottuna lavan vasemmassa reunassa itsestään selfieitä. Pyysin Antilta, saisiko häneltäkin juttua varten muutaman näitä kuvia, ja saihan niitä!

Antin selfiet.
Huom! Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla!

Ja lisäksi sain vielä Antilta muutakin tilannekuvausta, jota ei kyllä näytelmässä nähdä...

Antin luova hetki.

Kauas pilvet karkaavat -näytelmästä on jäljellä enää viisi esitystä! (Linkki Jyväskylän kaupunginteatterin sivulle)


torstai 23. maaliskuuta 2017

Teatteritiistai 21.3.2017: Kolme sisarta ja Teatteriteko-ehdokkaat

Viimeisimmässä teatteritiistaissa oli kahdenlaista ohjelmaa: ensin yleisö pääsi seuraamaan Kolme sisarta -näytelmän harjoituksia, sitten esiteltiin Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 -ehdokkaat.


Kolme sisarta - avoin harjoitus


Kolme sisarta on Anton Tsehovin kirjoittama näytelmä, joka saa ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 23. syyskuuta 2017. Näytelmän ohjaa vierailija Hilkka-Liisa Iivanainen. Kolmena sisarena nähdään Hanna Liinoja, Saara Jokiaho ja Natalil Lintala sekä heidän veljenään Aaro Vuotila.

Yleisön saapuessa saliin keskustelu sorisee innokkaasti ja ilmeet ovat odottavia. Ohjaaja Hilkka-Liisa esittelee lavalla aluksi itsensä sekä työryhmän; näyttelijät, pukusuunnittelijan, lavastajan, säveltäjän, valosuunnittelijan, videosuunnittelijan... Hän kertoo, että harjoituksessa aloitetaan alusta eli nähdään näytelmän avauskohtaus.

Kolmen sisaren alkukohtauksen harjoitus menossa.

Ensin tehdään soundcheck. Näyttelijät laulavat näytelmään kuuluvan kauniin kappaleen - tämä kuullaan vielä harjoituksessa toistekin, ja vaikka en sitä ole ennen kuullut, ihastun kerrasta.

Näyttelijät ovat rooliasuissaan. Taustalla käytettävät videoprojisoinnit ovat mukana, samoin valaistus ja äänet. Kohtaus lähtee rullaamaan. Ohjaaja keskeyttää tapahtumat aina silloin tällöin; välillä tiheämmin, välillä harvemmin. Hän antaa yksityiskohtaisiakin ohjeita tunnelman kehittämisestä, puheen suunnasta, nopeudesta ja sävystä, asemoinneista... Hän myös kannustaa ja antaa kehuja. Näyttelijät toteuttavat ohjaajan ohjeita, kohtausta otetaan uusiksi pienissä pätkissä useampaan kertaan. Välillä näyttelijöillä on pientä sekaannusta, mikä aiheuttaa naurua niin lavalla kuin katsomossakin.

Käyhän se näinkin; kaksi miestä, yksi kitara.
Kimppakitaroimassa Miikka Tuominen ja Henri Halkola.

Vajaan tunnin harjoitus on äkkiä ohi, ja yleisön on aika siirtyä lämpiöön. Työryhmä jää jatkamaan harjoituksia. Ennen yleisön lähtöä heiltä kuitenkin pyydetään kommentteja. Palaute on positiivista:
"Tarina imaisi mukaansa."
"Kun ohjaaja alkoi puhua, olisi tehnyt mieli sanoa 'SHHH!' jotta saisi vaan keskittyä katsomaan."
"Ihana, klassinen esillepano."
Eräs katsoja kysyy myös "Onks toi oikee kakku?" johon ohjaaja vastaa "Ei valitettavasti - tai se on teatterioikee!"

Kolme sisarta eli Hanna Liinoja, Saara Jokiaho ja Natalil Lintala. Taustalla veli Aaro Vuotila.

Kolme sisarta Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017


Harjoitusten jälkeen lämpiössä esiteltiin Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 -ehdokkaat. Esittelyn veti teatterin markkinointipäällikkö Jouni Huhtaniemi. Nämä ehdokkaat on valinnut esiraati, johon kuuluvat Pirkko Ritanen, Pirjo Salmi, Tomi Tuomaala sekä minä. Ehdokkaista yleisö sitten saa äänestää voittajan. Tämän jutun lopussa ovat linkit, joista löytyvät perustelut kunkin ehdokkaan mukanaololle, ohjeet äänestämiseen sekä nettiäänestys.

Jouni Huhtaniemi esittelee esiraadin naisvoimat; vasemmalta Pirjo Salmi, Satu Paloniemi ja Pirkko Ritanen.

Ensimmäisenä esitelty ehdokas oli Kauas pilvet karkaavat -näytelmän visuaalinen ilme; Jarno Kuosa, Anna Maria Häkkinen, Tuukka Toijanniemi ja Karmo Mende. Paikalla oli lavastaja Karmo Mende. Jounin haastattelussa hän kertoi, että Kauas pilvet karkaavat -näytelmän lavastaminen oli haastavin lavastussuunnittelu jonka hän on tehnyt. Tarvittiin paljon teknistä tarkkuutta. Lavastus vastaa alkuperäistä suunnitelmaa, eli harjoitusten aikana siitä ei poistettu mitään eikä lisätty mitään - ja Karmo on hyvin tyytyväinen. Hän kehuu myös harjoituksissa vallinnutta työrauhaa ja levollisuutta. Karmo kertoo myös, että idea suuresta kankaasta näyttämöllä syntyi pohdinnasta, miten teatterin lavalla voisi lähestyä elokuvamaisuutta; kankaan voi myös mieltää vaikkapa valkokankaaksi tai pilveksi.

Lavastaja Karmo Mende kertoo omia kokemuksiaan Kauas pilvet karkaavat -näytelmän visuaalisen ilmeen luomisesta.

Toisena ehdokkaana esiteltiin Antti Niskasen roolisuoritus Diivat-komediassa. Jouni aloitti: "Antti rakas missä sun korkkarit on?" ja Antti vastasi "Mä voin nyt paljastaa että en käytä niitä arkena." Antti kertoi, ettei ole seitsemään vuoteen näytellyt päätoimisesti - Diivoissa varmasti näkyy se ilo, jota hän koki näyttelemisestä. Antti kiitteli rooliaan; "komediassa toiset petaa tilanteet, yksi laukoo maaliin - tämä rooli on siitä kiitollinen että siinä pääsee laukomaan!" Hän sanoi myös, että teatterissa kaikki on mitä suurimmassa määrin yhteistyötä, ja kiitteli työryhmää. Kauden edetessä esitykseen tulee letkeyttä ja rentoutta. Yleisöissä on Antin mukaan eroja; jotkut ovat äänekkäämpiä, jotkut hiljaisempia, mutta loppukiitoksissa hiljaisemmatkin yleisöt antavat lopulta sen palautteen.

Antti Niskanen ilman korkokenkiä ja kukkakolttua.

Kolmantena ehdokkaana oli Jyväskylän kaupunginteatterin vieminen maakuntaan Rikotaan rajoja -projektissa. Siitä olivat kertomassa näyttelijät Anna-Leena Järvi ja Jouni Salo. Joppe totesi, että tämä on hieno avaus maakuntiin, ja maakunnissa on otettu innolla ja kunnia-asiana se, että kaupungista tullaan heidän luokseen tällä tavoin. Ansku kertoi Saarijärvellä tehdystä produktiosta, jossa kysyttiin lasten ja nuorten unelmista ja esitys tehtiin nuorten omien tekstien pohjalta. Hankasalmella taas aiheena ovat palvelutalon vanhusten unelmat; tästä joukosta nuorin haastatelluista oli 94-vuotias.

Anna-Leena Järvi ja Jouni Salo kuuntelevat Rikotaan rajoja -projektin ehdokkuuden perusteluita.

Neljäntenä esitelty ehdokas oli kapellimestari Lasse Hirvi ja musiikillisuuden korkea taso Ansa-musikaalissa ja Kauas Pilvet Karkaavat -esityksessä. Lasse kertoi ilahtuneensa, kun kuuli, että Ansa-musikaali on tulossa ohjelmistoon; hän sanoi, että "Iiro [Rantala] on sellainen säveltäjä, että voi luottaa että musiikki toimii vaikkei sitä olisi koskaan kuullut". Lassella ja Iirolla on samanlainen musiikillinen tausta, ja he ovat olleet opiskelukavereitakin. Lasse kertoi, mitä kaikkea kapellimestarin työhön musikaalin valmistelussa kuuluu. Kauas pilvet karkaavat -näytelmästä Lasse kertoi, että siinähän ei ole valmista musiikkia, vaan hänen tehtäviinsä kuului hakea proggikseen liittyvä taustamusiikki ja livenä esitettävät kappaleet - mikä on kuulema hyvin kiinnostavaa työtä. Kauas pilvet karkaavat -näytelmässä soittaa näyttelijöistä koottu bändi, ja sen harjoittaminenkin kuului Lassen tehtäviin; osalle kyseisistä näyttelijöistä bändissä soittaminen oli hyvinkin tuttua jo entuudestaan, osalle uudempaa, ja joka tapauksessa koko bändin luominen on erilaista musiikkityötä kuin teatterissa yleensä tehdään. Lasse kiitteli vielä, että Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijöillä on valtava lauluvoima!

Lasse Hirvi kertoo teatterin kapellimestarin työstä.

Viidentenä ehdokkaana esiteltiin Minttu Minkkisen ja Suvi Taipaleen suunnittelemien ja toteuttamien kampauksien ja maskeerauksien osuus naisnäyttelijöiden muutoksessa rooleihin näytelmissä Diivat, Täti ja minä ja Papin perhe. Minttu kertoi, että Diivojen 110-vuotias Florence-täti - jota esittää Anneli Karppinen - syntyi Kuka pelkää noitia -näytelmän Anneli Karppisen esittämän hahmon pohjalta, kuitenkin paljon muokaten. Suvi taas kertoi, että Täti ja minä -näytelmän täti - jota esittää Maritta Viitamäki - on tehty paljolti ohjaajaa ja koko työryhmää kuunnellen. Olennaista tässä tädissä on se, että hänellä ei ole juurikaan vuorosanoja, joten ilmeet ovat erittäin tärkeitä, ja maskeerauksen tulee korostaa moninaista ilmeikkyyttä. Diivojen Antista ja Jonista [Leponiemi] naiset nauroivat, että "ensin pyyhitään hikeä, sitten vedetään laastia naamaan!" mutta korjasivat sitten, että koska näytelmässä on todella nopeita vaihtoja miehestä naiseksi ja takaisin, luotetaan paljolti myös katsojaan vaikkei naiseus täydellistä olisikaan. Papin perheen Henriikka Valtarin olemusta mietittiin näyttelijä Hanna Liinojan ja ohjaaja Sakari Hokkasen kanssa; mallia otettiin nykyajasta ja mm. poliitikoista. Naiset kertoivat, että yleisesti ottaen näyttelijä luo roolissaan uuden identiteetin, jolloin täytyy miettiä mitä kyseinen hahmo tekee, mitä hän ajattelee jne. Hahmon ulkoista olemusta luotaessa täytyy kuunnella montaa eri tahoa, kuten ohjaajaa, näyttelijää, pukusuunnittelijaa ja valosuunnittelijaa. Pitää osata tehdä kompromisseja, mutta säilyttää myös oma näkemys. Jokaisessa esityksessä ja jo harjoitusvaiheessa maskeeraamossa ollaan läheisessä kontaktissa näyttelijöihin herkällä hetkellä juuri ennen esitystä/harjoitusta. Yleisöä kampaaja-maskeeraajien työ tuntui kiinnostavan; kysyttiin muunmuassa sitä, kauanko maskeeraamiseen ja kampaamiseen tätien kohdalla menee. Kuulema "täti kuin täti" valmistuu 10-15 minuutissa, joskin Täti ja minä -näytelmän tätiin saattaa mennä kauemminkin; pienellä näyttämöllä yleisö on niin lähellä, että illuusion luomiseksi maskeeraamisessa täytyy tehdä tarkempaa työtä.

Suvi Taipale (vas.) ja Minttu Minkkinen (oik.) kuuntelevat oman ehdokkuutensa perusteluita.


Sitten vain äänestämään mieleisintä ehdokasta! 

ÄÄNESTYSLINKKI: Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 Keskisuomalaisen sivuilla.

Jyväskylän kaupunginteatterin vuoden teatteriteko 2017 kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

Tulos julkistetaan perjantaina 28.4. Glamour&Glam -tapahtumassa (linkki).


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Ansan laulut - sanojen suvereenia särmää

Kävin jonkin aikaa sitten jälleen katsomassa Ansa-musikaalin. Esitys on pitänyt voimansa, ja jälleen elin mukana hahmojen tunnelmia - niin hauskoja kuin voimakkaita ja haikeitakin. Pidän tästä musikaalista edelleen kovasti!

Seuranani oli "Ansa-ensikertalainen", ja kysyin häneltä erityisesti, saiko hän laulujen sanoista selvää - tätähän osa katsojista on harmitellut, etteivät ole kuulleet sanoja. Seuralainen koki kuulleensa varsin hyvin, ja minustakin tuntui että kuuluvuus oli aiempaa selkeämpi (vaikka olen hieman jäävi sanomaan kun osaan laulut ulkoa). Paikkamme olivat rivillä viisi. Väliajalla istuimme kahvittelemassa samassa pöydässä kuin pariskunta, joka kertoi istuvansa rivillä 13 - kuulema hekin olivat kuulleet laulujen sanat ihan hyvin.

Kuva ryhmäkuvan ottamisesta!
Kuva: Jiri Halttunen

Sanoitukset ovatkin ehdottomasti kuulemisen arvoisia! Ne on kirjoittanut Heikki Salo, joka on monille parhaiten tunnistettavissa Miljoonasateen sanoittajana ja laulajana. Ansan laulujen sanoituksissa sanotaan todella paljon ja oivaltavassa muodossa, joten haluan kiinnittää niihin huomiota edes yhden blogijutun verran. Minulle sanoitukset ovat aina hyvin tärkeitä musiikissa.

Kaikki kursivoidut tekstit ovat siis Heikki Salon kirjoittamia. Läheskään kaikkia kappaleita en käsittele (tässä on alle puolet), ja näistäkin vain Sadan ihmisen talossa on tässä kokonaan.


Työ on Teneriffa


Työ on kämpän vuokra
se on kolikoita taskuun
työ on metri lisää ruokakaupan laskuun

Työ on lottorivi
kuusi oikein saa
kun antaa palan elämästään eikä muista valittaa

Työ on cappuccino ruskea kun on lauantai
siks tyttölikan kantsii vuorotyötä puskea
Arbeit macht frei!
Arbeit macht frei!

Työ on turvaköysi elämäsi benjihyppyyn
se on kaista onneen
uurre otsaryppyyn

Työ on Teneriffa!

Niinhän se on; työ on yhtälailla välttämätön paha kuin monen hyvänkin asian lähde. Työtä tekemällä saa palkkaa, jolla voi hankkia yhtä ja toista - työ tarkoittaa pääsyä Teneriffalle siinä missä turvaa arkisen taloudenpyörityksen sujuvuuteenkin. Onnellisempaa työnteko on, jos siitä ei "muista" (tai koe tarvetta) valittaa - vaikkei kaikki aina yhtä teneriffaa olisikaan. Arbeit macht frei - työ tuo vapauden. Minusta on hyvin heikkisalomainen veto käyttää tätä nimenomaista fraasia (joka siis on tunnettu natsien keskitysleirien tunnuslauseena) kuvaamaan suomalaista työelämää. Vailla kytköksiä historiaan tuo on toki tottakin - työ antaa taloudellista riippumattomuutta, vapautta elää se työn ulkopuolinen aika miten haluaa. Mutta kyllähän esimerkiksi pakkotahtinen tehdastyö tai elämää paljon säätelevä vuorotyö - jotka molemmat toteutuvat Patukkatalo Oy:ssa - itsessään on kaikkea muuta kuin vapaata. Ja paljonhan suomalaisen työelämän rakenteita moititaan jäykkyydestä, jossa työtekijällä ei niin kovin paljon valinnanvapautta ole. "Koneet jos toimii 70 % teholla niin ne vaihdetaan. Samoin käy meille jos ei panna kaikkea peliin! Sata prosenttia!" Mutta toisaalta: ehkä joillekuille työ on itsessään "teneriffa", elämän tarkoitus ja mielihyvän tuoja.


Tähtien taa


Kiljutaan me suruttomat, vallattomat!
Lauletaan me verkkomaailman langattomat!
On aika tanssii poikki pari jalkaa!

Leipäjonoista jos joskus rakkautta ilman sais
putkaan vietäis tuulipuvut
liituraidat jonottais!

Tänä yönä köyhä kansa ryömii esiin koloistansa
alta revontulten lentää kauas tähtien taa!
Tänä yönä köyhä kansa päättää pitää kunniansa
Pohjantähden tältä puolen kehdon keinua saa!

Alko piruuttaan jos joskus rakkautta pullottais
jäisi brenkkurivi hyllyyn
juopot selvän päivän sais!

Jos jossain jotain hyvää ja haluttua jaetaan, parempi väki liituraitapuvuissaan pitää kyllä ensisijaisesti huolen itsestään. Ja toisaalta; jos tarjolla olisi rakkautta, lämpöä, välittämistä, ei juoppojenkaan tarvitsisi aina turvautua pulloon täyttääkseen tyhjää oloaan. Toisaalta tässä on tiettyä vapaudenjulistusta - etenkin verrattuna työelämän sitovuuteen. Ei sillä että tämä elämä suinkaan olisi tavoiteltavaa tai onnellista, mutta hyvän  kontrastin nämä kappaleet toisiinsa luovat. Tässä maailmassa ei ole lankoja pitelemässä, ei valtaa - vaan vallattomuutta. Kuitenkin myös nämä laitapuolen kulkijat voivat päättää pitää kunniastaan kiinni - ja pitää omanlaisensa juhlat omanlaisessaan yhteisössä.

Tähtien taa ja spurgujen kuoro. Etualalla Ellu (Hanna Liinoja) ja Mertsi (Jouni Salo).
Kuva: Jiri Halttunen


Onni ja muita tekosyitä


Arki on niinkuin sä lunastat sen
harmaan hellä tai pirullinen
Kun et halua mitään
ei sanaakaan siitä päiväkirjan jää

Jos minulta kysytään
se on helppoa elämää

Onni ja muita tekosyitä
jos laskemaan alkaa niitä riittää
ja vielä pitäisi kiittää!

Onni ja muita tekosyitä
kai niitä ilmankin elää vois
ilman rakkautta
lämpöä
sydämen paloa
ihmiselämä helpompaa ois!

Uni on lohtua pelkureiden
tahdo helppoja päiviä en
Tahdon arjesta parhaan
lahjakellon kultaisen

Jos jälkeenpäin kaduttaa
voinhan itkeä hiukkasen!

Onnen tavoittelemisen piikkiin voi laittaa vaikka mitä - myös typeriä asioita, tekoja, jotka lopulta satuttavat moniakin. Riittääkö itku jälkeenpäin? Tai onko muuta mahdollisuutta kuin että itkun on riitettävä, kun tehtyä ei saa tekemättömäksi, asioita ei saa aina paikattua? Tasaisen harmaa arki on tylsää mutta tylsyydessään ja tuttuudessaan turvallista, voi ikäänkuin "nukkua" monen pahan mutta myös todellisen asian ohi - ei sillä etteikö tasainen arki olisi todellista, mutta tasaisuuteen ei piiloudu töyssyjä eikä vatsanpohjaa kutittavaa tunnetta kun tie yht'äkkiä kääntyy huimaan myötämäkeen. Sydämen palo tuo ihmiseen elämää, vaikkei se aina niin helppoa olekaan - mutta silloin todella tuntee olevansa elossa, ei vain olemassa. Kun sen vain onnistuu tekemään satuttamatta pahasti itseään tai muita.


Sadan ihmisen talossa


Jotkut tekevät pienestä suurta
ja suuresta mahtavampaa
ne tahdollaan, voimallaan, viisaudellaan
muuttavat maailmaa

Jotkut tekevät suuresta pientä
ja pienestä taas pienempää
ne anteeksipyydellen, varpaisillaan
elävät elämää

Pakastelokeron Jeanne d'Arc
Eineskeittiön Kleopatra
Mikroaaltouunin kahden minuutin Madonna
Sinisenharmaa ruusu taitettu arjen maljakkoon
ja ravinneliuos valuu teeveestä asuntoon
Sinisenharmaa ruusu
sinisenharmaassa valossa
yksin öitä elättelee
sadan ihmisen talossa

Toiset syntyvät sankarin kaapuun
ja tekevät historiaa
ne kasvavat pyhiksi, viisaiksi maan
kunnia kutreillaan

Toiset liftaavat elämän kyytiin
ja kuokkivat kekkereissään
ne tuottaa ja kuluttaa ihmetellen
sykkivää sydäntään

Sadan ihmisen talossa sinisenharmaa ruusu sitten elää sitä tuttua, turvallista arkea. Näistäkin kahdesta kappaleesta - Onni ja muita tekosyitä sekä Sadan ihmisen talossa - voi nähdä muodostuvan jonkinlaisen vastakappaleparin. Jokaisessa meissä elää legenda ja kuningatar, mutta joskus se on vain kovin piilossa, ja elämä menee varoessa, vapaa-aika tv:n ääressä. Jotkut ne sisäiset legendansa ja kuningattarensa osaavat tuoda esiinkin, elää sankarittarina tavallisessakin elämässä. Silti elämä sykkii heissäkin, jotka pyrkivät jäämään oman elämänsä sivustakatsojiksi.


Sielu rippikoulussa


Sitä se salama tiesi
joka latvaan löi männyn sen
että hääkellon selässä lentää tyttönen
läpi elämän ankaruuden

Lentää hän läpi seitsemän syntymäkivun
kymmeniin hautajaisiin
läpi surujen lentää ja lentää
läpi ilon ja kaipuun ja puutteen

Se kestää viisikymmentä vuotta
hän lentää vanhuuteen
iltapäiviin sunnuntaisiin

Sitä se salama tiesi
joka löi männyn latvajaisiin

Sielu on rippikoulussa
vaikka kroppa on melkein jo multaa
Koska meillä on joulu?
Siitä lienee kai kysymys
se parhaiten nauraa jolla on
tehokkain lääkitys
...

Mitä se kuutamo tiesi
joka näki sen rakkauden hetken
sen vaivalloisen kiihkeän lihaisan elämysretken
kun siitettiin poikaa
ja tyttöä pantiin

Ei mitään se kuutamo tiennyt!
Ei osannut arvata
sydämen paloa
elämän liekistä hehkuvaa valoa
joka kirkkaampi kuuta on aina
Ei sitä se kuutamo tiennyt
että onni on ihanaa lainaa

Edelleen suurin suosikkini musiikkinumeroista on tämä Sielu rippikoulussa. Ihan pelkästään kappaleena ei varsinaisesti paras musikaalikappale ikinä (vaikka ei toki huonokaan!), mutta nuorien ja vanhojen sielujen kohtaamisessa on jotain unohtumatonta, aivan ihastuttava oivallus muistojen elävyydestä. Aikanaan enteisiin uskottiin paljon enemmän; tietynlainen salamanisku ihan varmasti "tietää" jotain. Ja kun tyttö entisaikaan on kerran sitoutunut hääkellojen soidessa, elämä on sitten siinä; tietyt asiat vain tapahtuvat. Ja vanhuudessa on ikuinen sunnuntai-iltapäivä; pysätynyt hetki, jolloin ei tarvitse tehdä mitään eikä ole mitään tekemistä. Mutta kuinka moni oikeasti kokee itsensä sen ikäiseksi kuin on? "Sielu meillä on iäti rippikoulussa" - ei se vanhene samaa tahtia kuin keho, tai mitä kalenteri näyttää. Ja kuitenkin - vaikka enteisiin uskoisi ja elämä menisi tiettyä latua, kulkeeko se sielu kuten näyttäisi? Entä jos mieli lepattaa jossain ihan muualla, säihkyy, tahtoo ja tavoittaa kuin kuuta taivaalta? Tavoittaa onnea ja muita tekosyitä - ja onnikin on vain ihanaa lainaa.

Rippikouluikäinen sielu (Maija Andersson) ja jo vanhentunut Mauri (Jouni Innilä).
Kuva: Jiri Halttunen


* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Ansa Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla (linkki).

Ansa on ohjelmistossa enää tämän kevään 2017. Ja osaan näytöksistä on käynnissä alennuskampanja, jolla saa Lippu.fi -sivustolta lipun hintaan 20 €!
Näin se käy:

1. Siirry Lippu.fi -sivulle tämän linkin kautta (aukeaa uuteen ikkunaan)
2.  Valitse listasta mieleisesi näytös.
3. Mikäli näytös kuuluu kampanjaan, sivulla on Kampanja-laatikko.
     3a. Valitse alasvetovalikosta Ansa-kampanja
     3b. Kirjoita koodiksi Ansa
     3c. Paina Lähetä
Kuvassa lipunhinnoissa näkyvät hintaan ympättynä myös Lippupisteen palvelumaksut - teatterin lippukassalta ostettuna palvelumaksuja ei tule, mutta siellä ei myöskään ole tätä alennuskampanjaa.

4. Tättärää! Nyt voit jatkaa lipunostoa entiseen malliin, ja lipun hinta on 20 €.
Lipun tulostamisesta Lippupiste veloittaa vielä lisämaksun, mutta ei varsinaista palvelumaksua.


torstai 9. maaliskuuta 2017

Company Uusi Maailma: Ultra

Lavantäyteistä hievahtamattomuutta.
Voimaa.
Herkkyyttä.
Taitavaa liikettä.
Tasapainoa.
Toispuoleisuutta.
Kahleet.
Kahleista irrottautuminen.
Räjähtävää nopeutta.
Viipyileviä hetkiä.
Täsmällistä liikettä.
Valolla maalattu mielenmaisema.
Äänimaisemia.
Mustaa kumia.
Puhtaanvalkoista vaatetta.
Illuusio painottomuudesta.
Näyttämönkokoinen valokruunu.
Balettia.
Keinotekoisia elä(i)miä.
Paljasta ihoa.
Peitetyt kasvot.
Peitettyä ihoa.
Paljaat kasvot.
Liikettä suuren metallivanteen kanssa.
Soolon loistava esiinnosto.
Valot kuin lavasteet, valolavasteet.
Akrobatiaa.
Eläviä mallinukkeja.
Epätodellisuuden tuntu.
Pimeyttä.
Kirkasta valoa.
Rintaontelossa jyrisevä musiikki.
Mielentila.
Notkeaa liikettä.
Ultra.

Esityksen jälkeen hajanaisia keskustelunpätkiä.
"...aivan oma maailmansa..."
"...siis todella upea..."
"...ei tämmöistä ole ollut koskaan..."

Kuva: Oona Ahokas


Toinen esitys huomenna perjantaina 10.3. klo 19.


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Moninaisia naisia näyttämöllä

Näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin tehdä koostejutun Jyväskylän kaupunginteatterin tämänhetkisen ohjelmiston naisista - tai siis osasta heistä, en ihan kaikista. Millaisia naisroolihahmoja lavalla nähdään? Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä heissä on? Pohdiskellaampa. Muutamia naisryhmiä löytyy helposti. On vanhoja naisia ja nuoria naisia. Äitinaisia. Työskenteleviä naisia. Ja näytelmissä on myös naisia, jotka haaveilevat näyttelemisestä. Tietenkään nämä ryhmittelyt eivät ole yksioikoisia; esimerkiksi äitejä on niin nuorissa, vanhoissa kuin työskentelevissäkin naisissa.

Vanhat naiset


Täti (Maritta Viitamäki) näytelmässä Täti ja minä on hiljainen sanoiltaan mutta paljonpuhuva olemukseltaan. Kun paikalle ilmaantuu perintöä kärkkyvä sukulaispoikaa, täti saa hänestä seuralaisen ja kotiapulaisen. Tädin tämänhetkinen elämä kuluu paljolti sängyssä maaten - kuitenkin omassa sängyssä omassa kodissa - eikä hän itse puhu menneisyydestään. Täti on hitaasti lämpiävä mutta myötäelävä ja hyväntahtoinen; hänen ilmeensä ja eleensä ilmaisevat suurta ymmärrystä pieniä ihmisiä kohtaan.

Täti (Maritta Viitamäki) / Täti ja minä.
Kuva: Jiri Halttunen

Florence-täti (Anneli Karppinen) näytelmässä Diivat on näistä vanhoista naisista selkeästi eläväisin - vaikka toisinkin välillä sanottaisiin. Hän litkii sherryä, tanssii, pitää hauskaa, on omapäinen, pyörittää sukuaan mielensä mukaan ja on ihastuttavan pahanilkisen elämäniloinen. Florencella on varaa olla juuri niin omintakeinen kuin haluaa; sukulaisrakkaus pitää läheiset likellä ja suuri omaisuus kutsuu puolestaan heitä, joiden tunteet muuten eivät ole niin lämpimät. Florencella on myös hulppeat puitteet elämälleen; suuri, komea koti.

Florence-täti (Anneli Karppinen) / Diivat.
Kuva: Jiri Halttunen

Ansan äiti (Taina Reponen) musikaalissa Ansa elää hiljaista pientä elämäänsä vanhainkodissa toisten vanhusten kanssa, hoitajien huomassa. Liikkumaan hän pääsee vain pyörätuolissa. Aika raksahtelee eteenpäin kellon tahtiin, elämä on melko pysähtynyttä, kiinni enemmän menneisyydessä kuin nykyhetkessä. Rajoittunut elämä, rajoittunut mieli joka järkkyy kun rutiinit rikkoutuvat. Mutta on hänellä sentään tytär joka käy katsomassa ja kampaamassa hiuksia. Ansan äiti kiteyttää yhden näytelmän painokkaimmista repliikeistä: "Se on niin nopeasti ohi - elämä."

Nuoret naiset


Audrey (Saara Jokiaho) näytelmässä Diivat on aurinkoinen, ystävällinen, avoin ja kaikin puolin herttainen - ja samalla hieman höpsö, mikä tosin ei suinkaan tarkoita tyhmää. Hän voi rullata eläämänsä iloisin hymyin. Hänellä on mahdollisuus omiin valintoihin, omaan elämään, omaan opiskeluun, omaan työntekoon - ilman että kukaan yrittää ohjailla tai rajoittaa häntä. Tietysti taloudelliset realiteetit ovat luku sinänsä, mutta ei Audrey niitäkään murehdi.

Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää) näytelmässä Papin perhe on maailmanparantaja, feministi, joka haluaa uskoa rauhaan ja rakkauteen. Kuitenkin hänen olemuksensa on samalla varautunut, ja hän patoaa sisälleen kaikenlaista; Hanna ei koe hyväksi räiskyä hyvässä eikä pahassa. Myös hän haluaa kehittää itseään opiskellen, joskin hänen tukijansa on myös hänen rajoittajansa. Hän haluaa rakastaa perhettään, läheisiään - mutta helppoa se ei aina ole.

Hanna Valtari (Anne-Mari Alaspää) / Papin perhe.
Kuva: Jiri Halttunen

Äitinaiset


Henriikka Valtari (Hanna Liinoja) näytelmässä Papin perhe on manipuloiva, omistushaluinen, vallanhaluinen ja lapsiaan kohtaan etäisen kylmä. Hän kyllä ajattelee toimivansa lastensa hyväksi, mutta ei suvaitse muita näkemyksiä "hyvästä" kuin omansa. Henriikan arvojärjestyksessä työ menee hänen perheensä ja lastensa edelle. Henriikka on myös ulkoiselta olemukseltaan on tiukan hallittu ja asiallinen.

Henriikka Valtari (Hanna Liinoja), taustalla Jussi Valtari (Miikka Tuominen) / Papin perhe.
Kuva: Jiri Halttunen

Tuulikki (Saara Jokiaho) musikaalissa Ansa on äiti-vaimo-ellipsillä rimpuileva nainen, jolle lapset ovat kyllä tärkeitä, mutta joka haluaa muutakin elämää kuin työn ja kodin. Tuulikki siis tasapainoilee lastensa tarpeiden ja omien halujensa välillä. Tuulikin ulkoiseen tyyliin kuuluvat suuret korvakorut, runsaat eläinkuosit ja toisaalta hukuttavan isot "kotirömppävaatteet" - paitsi tietysti töissä, jolloin työ säätelee ulkoasun.

Tuulikki (Saara Jokiaho) / Ansa.
Kuva: Jiri Halttunen

Mustafan äiti (Piia Mannisenmäki) näytelmässä Mimmi Mou Mirmajasta toteuttaa itseään ja äitiyttään rempseästi omalla tavallaan, ei ole mistään turhantarkka - eikä muutenkaan tarkka. Hän voi vaikkapa tarjota karkkia ja popcornia aamupalaksi. Hän rakastaa rakastaa poikaansa kovasti ja kasvattaa tätä lämmöllä. Mustafan äiti on olemukseltaan etnishenkinen, hulmuavan värikäs nainen.

Mustafan äiti (Piia Mannisenmäki) / Mimmi Mou Mirmajasta.
Kuva: Jiri Halttunen

Miehen äiti näytelmässä Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä on kuollut jo vuosia sitten, mutta elää edelleen miehen muistoissa; hän on "rakastettu ja kaivattu". Hänestä saamme kuvan työteliäästä äidistä, joka pienellä palkallaan yksinhuoltajana on vienyt lastaan elämässä eteenpäin, tarjonnut kodin, turvan, rakkautta, koulutuksen; välittänyt, kasvattanut, pitänyt huolta.

Työskentelevät naiset


Ansa (Tarja Matilainen) musikaalissa Ansa omistautuu työlleen, rakastaa työtään, tekee vaatimatonta työtä mutta kaikki työ on arvokasta. Työkokemusta 10 vuotta laitossiivoojana ja 26 vuotta elintarvikealan palveluksessa. Ansa ei ehkä pääse juurikaan toteutumaan naisena, mutta toteutuu työläisenä - lopulta liiankin hyvin. Ei työn pitäisi olla kuin uskonto, eikä myslikokojyvävälipalapatukan pakkaussauman tarkistus koko elämä. Onhan Ansalla sentään myös kissansa, kuoronsa ja äitinsä. Ansa on valmis pistämään ”kaikki peliin” niin kauan, kuin uskoo oikeudenmukaiseen palkintoon ponnistuksistaan.
Kun tyttö on hyvä, niin patukkaa pukkaa
Ei linjaruusun veroista lie luonnossa kukkaa
Se kasaa, kokoo, pesee, vahtii, kiittää ja kantaa
se liukuhihnan alttarille naiseutensa antaa
~ Heikki Salo ~


Ansa (Tarja Matilainen), taustalla Erkki Ranto (Sauli Suonpää) / Ansa.
Kuva: Jiri Halttunen

Ilona (Maija Andersson) näytelmässä Kauas pilvet karkaavat arvostaa myös työtään. Hän on kovalla työllä edennyt vaatimattomammista tehtävistä hovimestariksi, ja hänellä on kunnianhimoa työnsä suhteen – hän ei jää pysyvästi ”vain tyytymään” jos asioille on tehtävissä jotakin. Ilona on yritteliäs, eteenpäinsuuntautuva, ja kuten Ansa, hänkin on valmis uhraamaan paljon työnsä takia ja haluaa edistää asioita. Toisaalta Ilonallakin on muutakin elämää ja ihmissuhteita, ja parisuhteessaan Ilona kokee kumppanuutta ja välittämistä. Kuten Ansalle, myös Ilonalle työ antaa paljon, on arvokasta paitsi toimeentulona, myös itsessään; mielekäs työ on positiivinen osa kummankin identiteettiä.

Ilona Koponen (Maija Andersson) / Kauas pilvet karkaavat.
Kuva: Jiri Halttunen

Näyttelemisestä haaveilevat naiset


Maiju Valtari (Piia Mannisenmäki) näytelmässä Papin perhe elää aikuisuuden kynnyksellä, mutta on jo löytänyt sen, mihin elämänsä haluaa käyttää - näyttelemiseen. Ja jokainen, joka on vielä myöhemmälläkin iällä pyöritellyt kysymystä "mikä minusta tulee isona", tietää miten arvokasta on löytää se asia jossa pääsee toteutumaan - oli se mitä tahansa. Maijulla on valtava tunteen palo päästä tekemään sitä mitä sydän halajaa, ja myös uskallusta tavoitella unelmaansa. Maijulla on läheisiä ihmisiä tukenaan, mutta hänen unelmaansa myös latistetaan ulkopuolelta ja sen tavoittelulla on hintansa.

Meg (Maija Andersson) näytelmässä Diivat rakastaa teatteria, erityisesti Shakespearea - vaikkakin pääsee teatteriin paljon harvemmin kuin haluaisi. Hän kunnioittaa palvomiseen saakka ammattinäyttelijöitä, ja haikailee itsekin pääsyä lavalle, vaikkei ihan omiin kykyihinsä luottaisikaan. Megillakin on kuitenkin häneen uskovia kannustajia - mutta kuten Maijulla, myös Megin lähipiiriin kuuluu uskonnollinen taho joka tuomitsee ja haluaa kieltää näyttelemisen. Siitä huolimatta Meg pitää unelmastaan kiinni.

Meg (Maija Andersson) sekä vähän erilainen nainen Maxine (Joni Leponiemi) / Diivat.
Kuva: Jiri Halttunen