perjantai 19. elokuuta 2016

Ansa ja bändiharkat

Tällä kertaa pääsin seuraamaan Ansa-musikaalin bändiharkkoja, eli harjoitusta, jossa laulut, koreografia, näytteleminen ja bändi toimivat yhdessä. Harjoiteltavat numerot ovat Tähtien taa, Minä Oy sekä esityksen avausnumero, Työ on Teneriffa. Näyttelijöitä ja avustajia on mukana runsaasti, samoin ohjaaja Fiikka Forsman, koreografi Sonja Pakalén, kapellimestari Lasse Hirvi, muusikot, tekniikan miehiä, lavastaja, maskeeraaja, järjestäjä... Porukkaa on vaikka kuinka, etenkin kun vertaa viimeksi seuraamiini harkkoihin, monologiin pienellä näyttämöllä! Kohtauksesta riippuen joillakin näyttelijöillä on alustavia roolivaatteita päällä, osa on omissa vaatteissaan.

Harjoitus alkaa Sonjan vetämällä lämmittelyllä ja venyttelyllä sekä Saara Jokiahon vetämällä äänenavauksella. Lavalla taivutaan, päristään, varjonyrkkeillään, pompitaan... Saara huudattaa yhteishuudatusta, jakaa äänivinkkejä; miten saadaan rouheaa ääntä kun sitä tarvitaan.

Harjoiteltavat numerot ovat monitahoisia; soolo-osuuksia laulussa ja esiintymisessä, puheosuuksia kappaleen välissä, joukkovoimaa, liikettä esiinnostettuna ja osana ryhmää. Ensin ensimmäinen harjoiteltava numero lauletaan läpi, sitten Sonja ryhtyy työstämään (kuulema vielä hieman keskeneräistä) koreografiaa ryhmän kanssa. Minkä tyylistä liikkeen tulisi olla, miten hetkiä nivotaan toisiinsa.

Hyvin nopeasti käy selväksi, että tällainen musikaaliharjoitus on ihan omaa luokkaansa. Vaikka seurasin suurella näyttämöllä Nummibodareitten harjoituksia tiiviisti (ja siinäkin on monta liikkuvaa osaa), musikaaliharkoissa on ihan omanlaisensa vire. Ohjaaja, koreografi ja kapellimestari tekevät tiivistä yhteistyötä, ja ohjausta tapahtuu välillä useammassa ryppäässä yhtä aikaa; samalla kun Sonja kertaa koreografiaa yhden porukan kanssa, Fiikka saattaa hioa toisten kanssa puheosuutta (asemoitumista lavalla, kohtauksen henkilöiden yhteyttä toisiinsa, liikkeen ajoitusta...) ja kolmannella taholla Saara ja Joni kertaavat kahdenkeskistä osuuttaan keskenään... Ja tietenkin Fiikka ohjaa kokonaisuutta. Lasse ohjaa laulua ja keskustelee musiikkiin liittyvistä iskuista. Äänimies aikatauluttaa äänitehosteita.

Joni Leponiemi, Saara Jokiaho - ja monta muuta taitavaa esiintyjää.

Jo yhdessä kohtauksessa on valtava määrä koordinoitavaa! Liikkeet, ilmeet, suunnat, reaktiot, kuka on kenellekin näkyvä kohtauksessa milläkin hetkellä ja kuka ei, miten henkilöt nostetaan sopivasti esiin, miten kulkulinjat saadaan toimimaan esteettömästi, ketkä ovat korostettuna esillä, eihän kukaan peitä ketään korostettua näkyvistä... Ja siihen päälle taitavaa laulua, oikea-aikaisia puheosuuksia, musiikin tahdin täsmällistä noudattamista, iskuihin reagoimista. Suuntia ohjataan säe säkeeltä, jopa sana sanalta tarvittaessa. Ja miten siirrytään puheosuudesta musiikkiin ja lauluun, miten siirrytään kohtauksesta toiseen saumattomasti.

Olen kuunnellut Tampereen produktiosta tehtyä levyä niin, että käytännössä osaan kappaleet ulkoa. Jo alussa tekisi mieli liittyä lauluun mukaan, ja kun Hanna minua rohkaisee, laulan sitten mukana katsomon puolella. Eipä ole sitäkään tullut ennen tehtyä! On myös ihan pakko jammailla istuimella musiikin tahtiin, niin vetävää se on. Kuinkahan sitä sitten esityksissä, muun yleisön seassa, malttaa olla hissukseen ja asiallisesti. ;D

Hanna Liinoja, Jouni Salo ja ryhmää.

Ohjauksessa kuulee käytettävän hyvin kuvaannoillisia ja värikkäitä kielikuvia sekä muuta viestintää - enkä tarkoita mitään ikävää kielenkäyttöä. Välillä Sonja laulaa ja tanssii, välillä Fiikka raahautuu lattialla - kaikenlainen viestintä on käytössä. Toisaalta ihailen myös ohjaajalle ilmeisen tarpeellista kykyä saada itsensä kuulluksi ilman, että kommunikaatio kuulostaa huutamiselta - äänenvoimakkuus on ilmiömäinen.

Näytellyissä kohtauksissa Fiikka ohjaa kohtauksen kuluessa ja näyttelijät muokkaavat ilmaisuaan lennossa. "Lähtekää seuraamaan kun Erkki puhuu johtajan mukana kulkemisesta!" "Savolaista lempeyttä!" "Vedä ilmaa sisään - pidätä - pidätä - pidätä - pillin äänestä ulos!"

Tarja Matilainen ja Jukka-Pekka Mikkonen.

Avustajamiehiä on esityksissä lavalla kolme, mutta harkoissa neljä - esiintymisvuorot sitten kiertävät. Miehet tekevät keskenään hyvin sujuvia vaihtoja niin, että kaikki pääsevät treenaamaan. Ja kyllä se laulu tuntuu raikuvan katsomonkin puolelta, kun vaihtopenkillä oleva nuorukainen on lähettyvilläni.

Suuri näyttämö on lavastettu suureksi tilaksi - ja tila on täynnä elämää. Avausnumeron energia tempaa mukaansa, ja odotan kovasti, että pääsen näkemään kokonaisuuden; lisää upeita musiikkinumeroita, roolihahmojen syvyyttä, työryhmän yhteistyötä... Ja uskon, että moni muukin nauttii tästä!

* * * * *

Kiinnostavatko Ansan harkat? Avoimet harjoitukset tiistaina 23.8. klo 19, katso lisää tästä linkistä!


torstai 11. elokuuta 2016

Syyskausi alkuun Miehen seurassa

Tervehdys taas, lukijat! Teatterin kesälomat on pidetty ja työ alkanut, ja samoin blogi palaa kesätauoltaan. Ensimmäisiä merkkipaaluja ovat Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä -monologin ensi-ilta torstaina 1. syyskuuta sekä Ansa-musikaalin enska lauantaina 10.syyskuuta. Nyt jatkan siitä mihin keväällä jäin, eli Miehen harkoista.

Tällä kertaa vuorossa on kahden kohtauksen harjoittelu. Menossa on syksyn toinen harjoitusviikko, ja tähän mennessä harjotuksissa on kesän jälkeen käyty läpi näytelmän ensimmäinen puolisko. Läsnä harjoituksessa ovat ohjaaja Anssi Valtonen, näyttelijä Jorma Böök, valo- ja äänimiehet, kuiskaaja/järjestäjä sekä minä.

Kohtaukset ovat verrattain lyhyitä, joten niihin pääsee pureutumaan hyvin harjoitusten aikana. Aluksi Jorma lukee kohtauksen ääneen, ja sitten ryhtyy näyttelemään. Kumpaakin kohtausta käydään läpi ensin pienissä pätkissä, sitten kokonaisuutena. Kohtauksiin sisältyy syviä tunteita ja leikkauksia niistä kevyempiin mielialoihin - sekä yhtä aikaa molempia, traagisuutta joka kuitenkin myös hymyilyttää. On selvästi nähtävissä, miten Jorma tekee töitä vaihtaen tunnetilasta toiseen uudestaan ja uudestaan - ja saa joka kerta ainakin minut mukaansa. Teksti ja tunnelmat kyllä kestävät toistoa. On hienoa nähdä, miten sama tunnetila toistuu tarvittaessa samanlaisena, samansyvyisenä monta kertaa - tai toisaalta, jos siihen tavoiteltiin muutosta, miten pienet nyanssit säätelevät katsojalle välittyvää tunnetta.

Kaikkea sitä puhelimessa kuuleekin!

Ohjaaja Anssi kommentoi aina suorituksen jälkeen - missä tunnetta voisi hieman pehmentää, missä korostaa. Millaisella äänellä jokin tietty repliikki kannattaisi sanoa. Millaisella rytmillä liike lavalla tehdään. Mihin puhe suuntautuu - jutteleeko Mies yleisölle vai ennemmin kääntyy sisäänpäin, pohtii asioita itsekseen ääneen. Tekstiä voi ilmentää monin tavoin.

Mies kokee iloa...

...yksinäisyyttä...

...ja liikutusta.
Ja katsoja kokee paljon hänen mukanaan.

Lavasteet ovat tarkentuneet sitten viime näkemän, joskin ne ovat kuulema edelleen joiltakin osin kesken. Valoja ja ääniä haetaan vielä - valoilla on suuri merkitys tunnelmaan, ja niitä kokeillaan eri tavoin. Kuinka valoilla piirretään Miehen hahmo pimeydestä esiin? Miten valot liikkuvat Miehen liikkeen mukana? Myös ääniä ja musiikkia hiotaan - mitä jätetään pois, minkä sävyä muutetaan, milloin musiikki haipuu taustalle ja pois.

On mielenkiintoista seurata tällaista tarkkaa, syvällistä työskentelyä, etenkin kun tietää tarinan kokonaisuuden kaaren, johon nämä nyt hiotut kohtaukset kuuluvat. Ja odotan kovasti näkeväni taas lisää - ensi-iltaa kohti.

Mies ja valokuvaan kiteytyneet muistot: "Rakastettu, kaivattu."


keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Mies joka kulki rappuja - ja kauden päätös

Blogitekstin nimestä kiitos kaverille, joka ei muistanut näytelmän nimeä mutta nimesi sen luovasti uusiksi niin, että siitä ei voi erehtyä. ;)

Tällä kertaa kyseessä olivat siis Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä -monologin viimeiset harkat tältä keväältä. Aluksi minut kutsuttiin maskeeraamoon, jossa Minttu laittoi Jormaa kuosiin. (Jorma Böök on siis monologin näyttelijä.)

Liimaa ja teippiä päähän - tupee or not tupee?

"Lunta katolle" eli valkosuihketta tukkaan, jotta miehestä saadaan vanhemman oloinen.

Samalla juttelin Jorman ja Anssin (Valtonen, monologin ohjaaja) kanssa siitä, miten juuri tämä teksti valikoitui Jorman monologiksi. Jorma kertoi, että oli kyllä kuullut tekstistä joskus aiemminkin, ja tiesi että Lasse Pöysti on esittänyt sitä, samoin kuin Lembit Ulfsak Virossa. Varsinaisesti monologi tuli kunnolla hänen tietoisuuteensa kun Miikka Tuominen, kaupunginteatterin näyttelijä hänkin, painotti että siinä olisi Jormalle hyvä teksti. Jorma pyysi Anssia tilaamaan tekstin tutustuttavaksi, ja hyvä se olikin. Jorma mietti, vieläkö pitäisi pohtia muita vaihtojetoja, mutta Anssi totesi että mitäpä suotta, tämähän on tässä. Jorma sanoikin, että hän luotti että teksti tupsahtaa eteen, ja niinhän tässä kävi. Anssille teksti ei ollut ennestään tuttu, ja hän oli pohdiskellut Jormalle myös jonkinlaista "kollaasia" urasta.


Ja vielä lakkaa jotta kampaus pysyy kuosissaan.
Maskeeraamossa oli samalla kevätsiivous menossa, siksi siellä oli tavaraa levällään.

Maskeeraamosta siirryimme pienelle näyttämölle - näin muuten jälleen uuden reitin kulkea sinne! Harjoituksissa oli välillä parin viikon tauko, ja nyt oli tauon jälkeen kolmas harjoituspäivä. Jorma ja Anssi juttelivat, että nämä olivat olleet oikein hyvät kolme päivää; sai vielä ennen kesää hyvän otteen näytelmään. Kesätauollakin esitys hautuu päässä alitajuisestikin.

Harjoituksen aluksi Jorma kävi läpi kolme kohtausta; yhden näytelmän keskivaiheilta ja kaksi lopusta. Tosin kun tuona aikana katsomoon ilmaantui muutama katsoja lisää, Jorma lopetti viimeisen kohtauksen kesken, naureskellen ettei halua paljastaa loppua. Kohtausten aikana istuin eturivissä, ja kun muuta yleisöä ei juuri ollut, Jorma kohdisti monena hetkenä puheensa suoraan minulle, katsoen silmiin, kun halusi puhua yleisölle. On yllättävän vaikeaa olla vastaamatta puheeseen, joka kerrotaan reilun metrin päästä kasvoista kasvoihin! Nämä ovat hienoja, unohtumattomia hetkiä intensiivisyydessään.

Edelliseen seuraamaani harjoituskertaan verrattuna lavastus on kehittynyt, joskin se on kuulema edelleen keskeneräinen. Mukaan ovat tulleet äänet, joita niitäkin vielä hiotaan. Valaistusta haetaan, ja siinä on jo nähtävissä hienoja oivalluksia. Kaikki on kuitenkin vielä kesken, joten on mielenkiintoista nähdä, miten asiat vielä muuttuvat.

Kun kohtaukset oli käyty, oli tauon jälkeen läpärin vuoro. Anssi tsemppasi Jormaa lämminhenkisesti; tässä, kuten monessa muussakin kohtaa, näkyy miesten ystävyys sekä keskinäinen arvostus ja luottamus. Me, yleisö, levittäydyimme Jorman toiveesta eri puolille katsomoa - silloin pääsee harjoittelemaan ykeisölle puhumista laajemmin. Paikalla oli ohjaajan, kuiskaajan, valomiehen ja minun lisäkseni ainakin tarpeistonhoitaja, lavastaja ja maskeeraaja.

Näytelmässä oli jo nyt todella paljon tunnetta ja intensiteettiä, henkilökohtaisen ja luottamuksellisen tilanteen tuntua. Ja kuitenkin nyt vielä tarvittiin plariakin, ja harjoituskautta on elokuussa nelisen viikkoa jäljellä. Voin vain aavistaa, millainen tämä esitys on sitten valmiina.

Läpärin jälkeen Jorma ja Anssi juttelivat tuntemuksista, onnistuneista ratkaisuista ja kehittämistarpeista. Meiltä katsojiltakin kysyttiin kommentteja; kaiken kaikkiaan tunnelma oli todella lämmin ja mukava, oikeastaan kodikas. Yleisöstä moni kertasi, missä kohtaa itse kullakin tuli tippa linssiin. Monilla oli samojakin tuntoja, mutta itse kukin löytää varmasti myös juuri henkilökohtaisesti koskettavia kohtia. Vaikka eihän tämä surullinen näytelmä ole - liikuttava, mutta myös hauska! Ajatuksia herättävä ja lämminhenkinen.

Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä avaa teatterin syyskauden. Ensi-ilta on torstaina 1. syyskuuta.

* * * * * * * * * * * *

Tämä oli tämän kauden viimeinen blogitekstini. Teatteri rauhoittuu kesään, henkilökunta lomilleen (osa jo nyt, osa myöhemmin), ja samoin tietysti blogissa on kesätauko. Tämä kuningatarpesti on ollut todella ylittämätön kokemus; monta mieleenpainuvaa muistoa, hetkeä ja ihmistä. Olen saanut nähdä teatterin tekemistä aivan uudella tavalla ja tutustua moneen hienoon ihmiseen. Näytelmien harjoitukset joissa olen oppinut ja nauranut, vaikuttunut ja liikuttunut. Jekyll&Hyde ensemblen mukana kulissien takana. Mielenkiintoiset haastattelut. Vaikuttavat näytökset... Haluan kiittää tähän myötävaikuttaneita ihmisiä jokaista erikseen ja kaikkia yhdessä! Olette upeita.

Haluan kiittää myös teitä, lukijat. Teillehän minä saan näitä elämyksiäni välittää. On ollut ihana huomata, että blogi kiinnostaa! Käyntikertoja blogissa on liki 13 000, ja viimeisimmistä julkaisuista jokainen on kerännyt noin 300 lukukertaa, jotkut enemmänkin. Pakko mainita myös, että kertaalleen ihan tuntematon pariskunta tuli kysymään minulta teatterilla, olenko se blogin kirjoittaja. He kehuivat juttujani ja olivat hyvin kiinnostuneita aiheesta. Olin iloisesti yllättynyt ja otettu! Terveisiä, jos luette tätä. :)

Onneksi pestini jatkuu myös seuraavalla kaudella - muuten tässä jo tulisi itku, kun nytkin on hieman haikea olo. Oikein hyvää kesää kaikille teille. Palataan asiaan!


torstai 26. toukokuuta 2016

Palvelija

Tämän kevätkauden viimeinen esitys kaupunginteatterilla on vierailulla oleva Martti Suosalon monologi Palvelija. Joskin monologiksi tässä on kyllä aika monta roolia. Mutta mikäpä siinä, Martti hoitaa.


Alku on napsakka. Henkilö kävelee lavalle, esittelee itsensä ja alkaa esitelmöidä. Ihmisistä, rikoksista, palvelemisesta ja palvelijuudesta. Millainen on palvelija? Miten tavallinen ihminen vaikuttaa epätavalliselta? Mikä erottaa tavallisen epätavallisesta? Mikä erottaa tavalliset toisistaan? Ihmiset tavallisessa elämässään ovat parhaimmillaan melkoisia karikatyyreja, ja näitä Martti heittää esiin yhden toisensa jälkeen. Samalla ihmisluontoa tutkaillaan kuin mielenkiintoista, toisaalta sympaattista, toisaalta hieman omituista ötökkää suurennuslasin alla. Ihmisyydestä ei tarvitse ihan hirveän paljon raaputtaa kiiltävää - tai sameaakaan - pintaa pois, kun alta alkaa paljastua kaikenlaista.


Roolien vaihdot ovat huikeita. Hetkessä Martti heittäytyy henkilöstä toiseen parhaimmillaan pelkän ilmeen ja asennon avulla. Hän käy välillä puolikasta dialogia, välillä kokonaista dialogia itsensä kanssa. Ja hän on käy myös dialogia yleisön kanssa. Martti kertoo, kuvailee, luo tyhjästä, katsoo sivusta ja elää keskellä tapahtumia.


Esityksen lavastus on minimaalinen mutta toimiva. Hyvin tärkeitä elementtejä esityksessä ovat valot sekä äänen tehosteet ja äänitehosteet, joilla luodaan hetkessä erilaisia tunnelmia ja tapahtumapaikkoja. Eleettömän tyylikkäillä ratkaisuilla saadaan tausta, joka tukee Martin suvereenia esiintymistä mutta ei millään lailla pyri nousemaan esiintyjän ohi.


Sali oli täynnä, ja yleisö eli ja hengitti esityksen mukana. En tiedä miten tiiviinä tunnelma välittyi taakse saakka, mutta ainakin etualalla, mistä ilmeet ja nyanssit näki hyvin, oikein tunsi miten kaikki imeytyvät kohti lavaa ja yhden miehen esitystä. Etenkin ensimmäisellä puoliajalla katsomossa naurettiin paljon - toisen puoliajan tunnelma oli hieman erilainen, mutta juonen tiivistyessä ei suinkaan huonompi. Jotkin yksittäiset roolitkin saivat väliaplodeja, ja lopussa kiitokset suorastaan räjähtivät raikumaan. Kyllä tämä kannattaa nähdä!



Kuvat: Helsingin kaupunginteatterin arkisto


lauantai 21. toukokuuta 2016

Tarja Matilainen - ja Ansa

Kevättä kohti toiminta teatterilla asettautuu pikkuhiljaa "kesäteloille", joten nämä jututkin ovat jo harventuneet. Vaan tällä kertaa onkin hersyvä ja rönsyilevä aihe - haastattelussa Tarja Matilainen. Juttua riitti, aiheita vilisi suunnitelluista ja ihan muusta, ja kynä vaan viuhui muistiinpanoja. Tarjan kanssa oli hyvin mielenkiintoista ja mukavaa puhua vaikka mistä - hän juttelee avoimesti, kuvailee asioita elävästi ja nauraa paljon. Tarjahan tekee pääroolin syksyllä ensi-iltansa saavassa Ansa-musikaalissa, ja tällä kaudella hänet on nähty draamassa Katoava maa sekä viime syksynä musiikkia ja Tommy Tabermannin runoja tarjoilleessa esityksessä Nauti minusta!

Tarja Matilainen.
Kuva: Marjo Vihavainen

Tarja


Mutta aloitetaan alusta - eli miten Tarjasta tuli näyttelijä ja millainen ura hänellä on tähän mennessä ollut. Tarja kertoo, että hänestä on olemassa kuvia, joissa hän jo pari-kolmevuotiaana seisoo pöydän päällä esiintymässä. Ja kun häneltä lapsena kysyttiin, mikä hänestä tulee isona, hän vastasi että näyttelijä tai karjapiika. Karjapiikakutsumusta hän toteutti nuorena sukulaisten maatilalla kesäisin, mutta haave näyttelijän ammatista oli "pyhä"; siitä Tarja ei lapsuuden jälkeen puhunut kenellekään, vaikka oma ajatus ja haaveet olivat kovasti mielessä. Tarja kertoo myös, ettei hän mennyt nuorena harrastajateatteriin, koska tuolloin ajatteli, että sieltä saattaa oppia jotain hankalia maneereja. Peruskoulun ja lukion jälkeen Tarja haki TEAKiin ja pääsi kolmannella yrittämällä sisään. Sitä ennen hän oli ehtinyt tehdä vaikka minkälaisia töitä 14-vuotiaasta saakka; mm. torimyyjänä, yökerhon lipunmyyjänä, puutarhalla, margariinitehtaalla, sairaalassa siivoojana ja osastoavustajana... Tarja sanoo, että TEAKiin hyväksytyksi tuleminen oli niin uskomatonta, että sisäänpäässeiden nimilistaa piti käydä lukemassa koulun ovesta iltahämärissä, salaa - onhan tämä nyt varmasti totta? Hän kertoo, että TEAKiin pääsy, se valtava tunne, on hänen elämänsä suurin positiivinen tapahtuma. TEAKissa elettiin tuolloin Kari Heiskasen aikaa, ja opettajissa oli paljon Ryhmäteatterin väkeä. Tekeminen oli hyvin fyysistä, mitä se on Tarjan mukaan edelleen Suomessa. Ensimmäinen vuosikurssikin meni "ihan sfääreissä", se oli niin mullistava ja hieno kokemus. Tarja valmistui laman aikaan, vuonna 1994. Ennen lamaa työtarjouksia oli tullut opiskelijoillekin paljon, mutta tuolloin tarjoukset olivat tyrehtyneet. Tarja pääsi kuitenkin vuodeksi Savonlinnan teatteriin. Sen jälkeen hän sai kiinnityksen Jyväskylän kaupunginteatteriin, jossa oli vuodet 1996-2002. Hän kertoo saaneensa tehdä loistavan upeita rooleja laidasta laitaan - vain nukketeatteriin hän ei ehtinyt. Kuitenkin kiivas työtahti - jopa yhdeksän päällekkäistä roolia, osa tosin samassa produktiossa - kävi kuluttavaksi, ja Tarja koki että tilanteeseen on tultava muutos. Koska se hänen muuhunkin elämäntilanteeseensa sopi, hän muutti Helsinkiin ja sai Suomenlinnasta edullisen asunnon. Helsingissä Tarja sai tehdä muun muassa tv- ja elokuvatöitä sekä teatteria niin aikuisille kuin lapsillekin. Samalla piti kuitenkin opetella elämään tietynlaisessa epävarmuudessa, sillä freelancerin työt ovat arvaamattomampia kuin laitosteatteriin kiinnitetyn näyttelijän. 2011 Tarja palasi kotiseudulleen Jyväskylään, silloin Teatteri Eurooppa 4:n riveihin. E4:ssä hän oli 2011-2013, ja on sen jälkeen tehnyt töitä freelancerina. Hän sanoo olevansa hyvin onnellisessa asemassa, että on saanut tehdä paljon vierailuja "kotiteatteriinsa" eli Jyväskylän kaupunginteatteriin. Tarja kehuu, että kaupunginteatterissa on hyvä ilmapiiri ja huippujengiä - hän on hyvin kiitollinen tilanteesta.

Jouni Salo ja Tarja Matilainen näytelmässä Hirviön lahja vuonna 1999.
Kuva: Jyväskylän kaupunginteatterin arkisto

Tarjan mielestä näyttelijän ammatissa parasta on se, kun tuntee että yhteistyössä koko työryhmän kanssa on onnistuttu koskettamaan yleisöä - kun kuulee ja aistii miten yleisö hengittää mukana, pidättää hengitystään, nauraa, elää esityksen myötä. Suurten urakoiden jälkeen olo on tyhjä, mutta hyvällä tavalla; on saavutettu jotain todella hienoa, on saanut ylittää itsensä, nousta ryhmän osana korkealle vuorelle ja pystyttää sen laelle yhteisen lipun liehumaan. Hienoihin asioihin näyttelijän työssä kuuluu nimenomaan yhteinen voima ja vuorovaikutus kollegoiden kanssa; miten esitys hengittää omaa elämäänsä, kaikkien pienten osasten yhteistä elämää.

Haastavaa työssä on tekstin haltuunotto; saada teksti suuhun, lihaksiin, päästä ajatuksissa hahmoon sisälle - ennenkuin pääsee leikkimään ja elämään tekstin sisällä, etsimään juuri niitä oikeita, vaikka kuinka pieniäkin, nyansseja. Musikaaleissa haastavaa on tanssien opettelu; Tarja pitää kyllä tanssimisesta sitten kun sen osaa. Ylipäätään kärsivällisyys opetteluvaiheessa, keskeneräisyyden sietäminen, on haaste; että malttaa tehdä rauhassa, eikä suorittaen.

Kaikkiaan kun näyttelijän ammatissa on kyse luovuudesta, siihen on saatava latautua, jotta voi antaa parastaan. Tarja sanoo, että näyttelijällä on oltava eräänlaista hullua, sokeaa lapsenuskoa siihen, että esityksestä tulee hyvä, näytelmä onnistuu, produktio toimii. Että vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä, hyvä tästä tulee. Tässä kohtaa mainitsen Tarjalle mieleeni tulevasta Semmareiden kappaleesta Periaatteet, ja hän haluaa ehdottomasti siitä tähän juttuun lainauksen, jonka hänelle kerron - kuvaamaan näyttelijän työtä:
Hulluutta hieman tarvitaan
hulluutta hieman
syntymähumalaa
Hommat huutaa huumoria
röhönaurua
kirosanoja
raivoa silloin kun tarvitaan
aina pilkettä silmäkulmaan
(san. Pasi Pohjola)

Tarja Matilainen ja Saija-Reetta Kotirinta musikaalissa West Side Story vuonna 2001.
Kuva: Hanna Marjanen

Tarjan lempitöitä Jyväskylän kaupunginteatterissa tähän mennessä ovat olleet musiikillinen monologi Avarasylinen nainen (2000), draama Hirviön lahja (1999) sekä musikaali West Side Story (2001). Avarasylinen nainen oli Tarjan oma projekti siinä mielessä, että hän ihastui Anna-Leena Härkösen teksteihin ja halusi tehdä niistä pienelle näyttämölle oman esityksen - hän sai harjoitusaikaa kuusi viikkoa tavallisen kahdeksan sijaan, ja pienellä budjetilla käsikirjoittajan kanssa sai esityksen kasaan. (Itsekin muistan nähneeni sen, ja tykänneeni kovasti.) Hirviön lahjassa Tarjalla oli näytelmäkirjailija Edward Damsonin (jota esitti Jouni Salo) vaimon, Helenin, rooli. Rooliin kuuluu valtavasti tekstiä, ja Tarja sanoo, että sen opetteleminen oli aikamoinen urakka. Toisaalta Hirviön lahja oli todella koskettava näytelmä, ja siitä tuli upeaa palautetta niin henkilökohtaisesti kuin yhteisestikin - tuohon aikaan henkilökohtainen palaute oli vieläpä melko harvinaista. (Ja tässä kohtaa minun on pakko mainita, että Hirviön lahja on ollut minullekin yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista näytelmistä, mitä olen nähnyt. Muistan vieläkin sen epätodellisen tunnelman, jota kesti monta päivää näytelmän näkemisen jälkeen.) Uudemmista töistä Katoava maa on ollut Tarjalle hyvin tärkeä - ja tietyllä tavalla sen maailmassa on hänen mielestään jotain samaa kuin Hirviön lahjassa. Helsingissä, teatteri Avoimissa ovissa hän teki Billie Holiday -näytelmässä monia rooleja, ja ylistää miten järkyttävän hienojen jazz-muusikoiden kanssa sai tehdä upeaa musiikkia. Kyseisessä musiikkinäytelmässä siis yksi näyttelijä tekee kaikki naisroolit, vaihtaen lavalla lennossa roolista toiseen. Tarja sanoo, että kun Billiestä selvisi, tuli jotenkin sellainen rauha, että tämän neulansilmän läpi kun on kulkenut, selviää mistä tahansa. Esitys oli todella suosittu, ja vielä viimeisestä näytöksestä jäi ulos halukkaita katsojia. Tarjan lempitöihin kuuluu myös Tarinoita rintamalotista - kyseessä on Tarjan oma produktio, joka kertoo naisten autenttisista kokemuksista komennusajalta. Hän on keikkaillut esityksellä jo monta vuotta erilaisilla kokoonpanoilla ja syksyllä keikat jatkuvat. Tarja sanoo, että kyseessä on "tärkeä ja rakas proggis".

Kysyn, onko jotain, mitä Tarja erityisesti haluaisi päästä vielä tekemään. Hän vastaa, että jokin rooli musikaalissa Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen olisi todella hieno kokemus. Hän pitää erityisesti kappaleesta Kaunis olen kuin ruusupuu. Lisäksi Tarja haluaisi päästä tekemään Tsehovin näytelmiä. Hän nauraa, että voisi olla vaikka lokki näytelmässä Lokki - nyyköttää lavalla lokkipuvussa - kunhan vaan pääsisi johonkin Tsehovin näytelmään mukaan. Tarja sanoo, että Tsehovin teksteissä on kaikki valmiina, kaikki sisällä.

Tarja Matilainen ja Jouni Innilä draamassa Katoava maa.
Tämä otos on Tarjan oma suosikki kyseisen näytelmän kuvista.
Kuva: Jiri Halttunen

Tarja Ansana


Ja sitten Ansa-musikaaliin. Tarja sai musikaalin pääroolin työhaastattelun kautta. Hänet kutsuttiin haastatteluun, jossa haastattelijoina olivat ohjaaja Fiikka Forsman, kapellimestari Lasse Hirvi, teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen, lavastaja Karmo Mende ja pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari. Tarja arvelee, että asiaa varmasti edesauttoi se, että hän on tehnyt Lassen kanssa ennenkin töitä Lainahöyhenissä-musikaalissa sekä Kapun lauluklubilla, joten Lasse tiesi millainen hän on laulajana. Tarja sanoo, että päärooli tuntuu valtavan hienolta, joskin myös haasteelliselta - mutta hän uskoo, että näytelmässä saadaan komeaa jälkeä aikaan.

Tarja kehuu, että Ansa-musikaalissa on aivan ihana musiikki - ja siitä olen ehdottomasti samaa mieltä. Tarjan lempikappaleita ovat ainakin Häät ja Ystävyys. Ja vaikkei hän itse laula sooloa kappaleessa Sielu rippikoulussa, se on hänen suuri suosikkinsa.

Tähän mennessä Ansa-musikaalista on harjoituksissa kahlattu läpi ensimmäinen puoliaika, ja toista puoliaikaa vielä aloitellaan ennen kesätaukoa. Puhenäytelmään verrattuna musikaalin harjoittelussa suurin ero on tietysti siinä, että laulua ja tanssia harjoitellaan musikaalia varten paljon. Suurten musikaalinumeroiden työstämiseen menee aikaa, mutta jälki on sitten sen mukaista. Tarja kehuu, että koreografi Sonja Pakalén on ihana, hänen kanssaan on todella antoisaa työskennellä - samoin kuin ohjaaja Fiikka Forsmannin. Mitä harjoituksissa jatkossa on ohjelmassa, on tietysti ohjaajan käsissä.

Entä mitä yhteistä ja mitä erilaista Tarjassa ja elintarviketyöntekijä Ansa Vallitussa sitten on? Miltä tuntuu asettautua Ansaksi? Tarja sanoo, että Ansassa on paljon sellaista, mitä hänessä itsessään on nuorempana ollut - nyt onkin haasteellista kaivaa esiin niitä nuoruuden asioita, joista on jo kasvanut yli. Näihin kuuluu esimerkiksi miellyttämisenhalu, joka Ansassa on vahvana ja joka Tarjalta on vaatinut paljon työstöä. Auttavaisuus yhdistää Ansaa ja Tarjaa, mutta Tarja huomauttaa, että auttavaisuudellakin on rajansa, jokaisen on tärkeää huomioida omat voimavaransa. Tarja mainitsee myös näytelmässä olevan kohdan, jossa Ansa kertoo, että hänellä on "työkokemusta kymmenen vuotta laitossiivoojana ja kaksikymmentäkuusi vuotta elintarvikealan palveluksessa" - molemmilla aloilla myös Tarja on ollut töissä, joskin sentään lyhyemmän ajan. Tarja pohtii sitä, mitä Ansalla on sielussaan ja sisuksissaan että hän hakee rakkautta uhrautumalla. Ja toisaalta, mikä Ansassa on niin vinossa että hän tekee sen minkä lopuksi tekee. Ansan tarinan kaaren kokonaisuutta on kuulema mietitty paljonkin, miten Ansa nousee ulkopuolisesta "rumasta ankanpoikasesta" siihen mihin nousee.

Tarja Matilainen elintarviketyöntekijä Ansa Vallituna.
Kuva: Jiri Halttunen

Tarja sanoo, että näytelmässä on edessä vielä paljon haasteita, miten kaikki palaset saadaan loksahtelemaan paikoilleen. Käynnissä on vuoropuhelu epävarmuuden kanssa. Tarjan mielestä on hyvä, että tässä on nyt kesätauko välissä; alitajunta ehtii työstää roolia kaikessa rauhassa. Rooli on kuulema mukana siitä lähtien, kun siihen tulee valituksi, aina viimeiseen esitykseen saakka. Ammattitaitoa vaatii sekin, että työ on oikeaan aikaan kypsä, että sen saa ajoitettua H-hetkeen eli ensi-iltaan. Kuitenkin Tarjalla on toisaalta se aiemminkin mainittu usko ja luottamus tähänkin produktioon - upeaan työryhmään, tekstiin, musiikkiin - että kyllä tästäkin haasteista huolimatta yhdessä tehden lopulta hyvä tulee niin omana kuin yhteisenäkin työnä.

Kysyn Tarjan näkemystä Ansa-musikaalin sanomasta. Tarja kommentoi, että näytelmä on karuudessaan pelottavan ajankohtainen. Tekstin näkökulma on pienen ihmisen puolella, mutta nykyajassa pienipalkkainen ihminen laitetaan tavattoman koville; miten uskaltaa ostaa kotia tai perustaa perhettä, kun niin paljon työpaikkoja valuu Aasiaan tai vaikkapa Puolaan. Entä missä ovat teot pienen ihmisen hyväksi? Paljon on ääntä ja nettihuutoa, mutta kuinka moni tekee pieniäkään asioita toisten hyväksi? Lahjoittaisi vaikka omalta lapselta pieneksi jääneitä vaatteita naapurin yksinhuoltajan lapselle. Tarja peräänkuuluttaa henkilökohtaista kokemusta siitä, että itse kukin huomaisi, miten lähipiirissä menee; pienikin teko on kuitenkin teko, enemmän kuin pelkät sanat.

* * * *

Ansa-musikaali Jyväskylän kaupunginteatterissa syksyllä 2016 - näytelmän sivuille tästä linkistä.


keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Wappuiltamat ja -tanssiaiset

Vappuaattona teatterilla oli monenmoista ohjelmaa; ensin lastentapahtuma, sitten kirppari ja illalla vielä teatterin lämpiössä Wappuiltamat ja -tanssiaiset. Kaikki olivat suosittuja tapahtumia, itse osallistuin iltaohjelmaan.

Wappuiltamissa oli tuntiin mahdutettu vanhanajan iltamaohjelmanumeroita; oli puhe, laulua ja soittoa, voimistelunäytöksiä ja runonlausuntaa. Kaikkiaan ihan ainutlaatuinen kokoelma!

Ensimmäisenä ohjelmanumerona Nauhapojat. Eli voimistelullista silmäkarkkia huumorilla, pianointia ja laulantaa.

Pokka pitää ja nauha viuhuu.

Nauhapoikien esityksen solisti.

Vappuanalyysipuheen piti Mikko Maasola.

Naiskuoro Harput; kaunista laulantaa ja vinkeitä sanoituksia!

Minna Aro esitti kolme runoa.

Johnny Cash oli saapunut jostain hyvin kaukaa viihdyttämään iltamayleisöä.

Irwin Goodman oli myös sulateltu syväjäädytyksestä laulamaan ja laulattamaan iltamakansaa.

Iltamaosuuden loppuhuipennuksena nähtiin Enkelipojat. Nauha viuhuu ja pokka pitää.

Iltamissa julistettiin myös Jyväskylän kaupunginteatterin teatteriteko -palkinnon saaja. Tai oikeammin saajat, sillä voittoon oli äänestetty Jekyll&Hyde-musikaalin avustajajoukko. Joukkoonhan kuuluvat Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen. Kuningattarelliset onnittelut vielä kaikille sekä palkinnosta että upeasta työstä!

Vasemmalta Jyväskylän kaupunginteatterin teatteriteko -esiraadin jäsen Sauli Yksjärvi, puheenjohtaja Seppo Salmi,
illan juontaja Jouni Huhtaniemi sekä esiraadin jäsen Pirjo Turunen.
(Jäsen Inkeri Pasanen sanomalehti Keskisuomalaisesta ei päässyt paikalle.)

Voittajatiimistä olivat paikalla Lauri Kalpio, Kalle Seppänen, Roosa Karhunen, Heta Halonen ja Elsa Kalervo.

Iltamaohjelman jälkeen pidettiin pieni paussi ja raivattiin tuolit pois, jotta lattialle saatiin tanssitilaa. Kahvio palveli herkuin; eihän sitä nyt koko iltaa ilman virvokkeita olla!

Tanssiasosuuden avasivat Ekmans ja Huulipunatytöt.

Kapellimestari Lasse Hirvi johti bändiä ja soitti pianoa - myös hienoja sooloja. Solisteja oli hyvinkin monta; oli mielenkiintoista kuulla laulamassa sellaisiakin näyttelijöitä, joiden en koskaan ole kuullut ainakaan soolona laulavan! Ja yhtään kehnoa esitystä ei kuultu, oli ilo kuunnella erilaisia esiintyjiä erilaisine tyyleineen. Meininki oli hyvä, tunnelma vappuinen, väki tanssituulella.

Bändi ja solistina Tarja Matilainen.

Loppuillasta kattoa nostattivat Discotytöt eli Anne-Mari Alaspää, Saara Jokiaho ja Elsa Kalervo. Ja väki villiintyi!

Kaiken kaikkiaan teatterin vappuaattoilta oli monipuolinen ja viihdyttävä. Josko ensi vuonna uudestaan? :)


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Antti ja Henkka - pikapaikkausta ammattitaidolla

Aina välillä tulee tilanteita, että jonkun näyttelijän roolia joudutaan paikkaamaan hyvinkin nopealla aikataululla - yleisimmin tämä johtuu äkillisestä sairastumisesta. Jo syksyllä kirjoitin Juhlista jaloin -näytelmän paikkaamisesta, mutta tutkaillaanpa nyt uudempia tapauksia. Taannoin tarvittiin paikkausta Jekyll&Hyde -musikaaliin John Uttersonin rooliin sekä Elämänmeno-näytelmään Alpo Niemisen rooliin. Paikkausten miehitykset päättivät teatterinjohtaja Hilkka Hyttinen yhdessä ohjaajien kanssa; Jekyll&Hyden osalta siis Anssi Valtosen kanssa ja Elämänmenon osalta Kaisa Korhosen kanssa.


Jekyll&Hyde


Jekyll&Hydessä John Uttersonin, Henry Jekyllin uskollisen ystävän ja lakimiehen, roolin paikkasi Henri Halkola, joka muuten esittää samassa musikaalissa Jekylliä/Hydea vuorotellen Joni Leponiemen kanssa. Tieto paikkaustarpeesta tuli noin vuorokautta ennen esitystä, ja siinä ajassa ehdittiin pitää yhdet harjoitukset lavasteiden kanssa. Paikkausnäytöksiä oli kaksi, joissa molemmissa Joni veti sitten pääroolin ja Henri Uttersonin roolin. Suurin osa Uttersonin kohtauksista on yhteisiä Jekyllin (tai Hyden) kanssa, joten Henri oli kuullut vuorosanat moneen kertaan.

Olin katsomassa ensimmäistä esitystä, jossa Henri oli Uttersonina. Alunperin tarkoitukseni oli nähdä Henri nimenomaan pääroolissa, mutta muutoskin oli hyvin mielenkiintoinen. Oli aika erityisen oloinen hetki, kun Henri ja Joni kävelivät ensimmäistä kertaa yhdessä lavalle! Näytelmän alussa koko työryhmästä tuntui huokuvan aivan erityinen jännite, yhdessä tekemisen ja sitoutuneisuuden tunne, katsomoon saakka - paikkauksen eteen oli varmasti tehty kovasti töitä, hieno yhteinen ponnistus.

Ja Henri veti roolinsa ammattilaisen ottein. Takeltelua en huomannut, vain yhden kohtauksen jossa ilmeisesti käytettiin lunttia. Uttersonin roolihan on pääroolia tukeva, ystävän ja uskotun rooli. Katsojana kiinnitin huomiota siihen, että pitkälle miehelle mieltää automaattisesti auktoriteettia; Henrin eleet, ilmeet, olemus, käytös, puheet - kaikki vastasi kyllä hyvin roolia, mutta kyllähän raamikas mies erottuu joukosta selkeästi.

Saara Jokiaho (musikaalissa Emma Carew, Jekyllin morsian) kertoi miettineensä ennen ensimmäistä paikkausesitystä, että pitää olla tarkkana siitä, miten suhtautuu lavalla Joniin ja Henriin - etenkin kohtauksissa, joissa miehet ovat yhdessä. Ettei suhtaudu liian lämpimästi Uttersoniin tai puhuttele miehiä väärillä nimillä. Loppujen lopuksi tässä ei ollut mitään ongelmia, mutta Saara sanoi, että tähän Uttersoniin hänellä oli tavallista lämpimämpi suhde. Maria Lund (musikaalissa Lucy Harris, ilotyttö) kommentoi, että "aluksi tuntui kovin absurdilta, etenkin Punarotta-kohtauksessa kun molemmat istuvat siinä vierekkäin vieteltävänä. Siinä kuitenkin taas huomasi miten paljon hyvät näyttelijäntaidot ja rooliasu merkitsevät." Maria sanoi myös, että Hannu Lintukoski on hionut Uttersonin hahmonsa niin täydelliseksi, että odotti taas kovasti seuraavaa kohteliaan pidättyväistä jälkeennäkemistä lavalla.

Kysyin Henriltä myöhemmin hänen omia tuntemuksiaan. Hän totesi, että ihan kivasti meni. Etukäteen hän palkäsi kutsuvansa Jonia väärällä nimellä; harjoituksissa tätä kuulema tapahtui, mutta ei lavalla. Tuntui kuulema hieman hassulta, kun kaveri lausuu ne repliikit, jotka on tottunut mieltämään omikseen. Toisaalta Henri sanoi, että Uttersonina sai aivan uutta näkökulmaa myös Jekyllin roolin; esimerkiksi kohtauksessa, jossa Jekyll yrittää vakuuttaa sairaalan hallitusta koehenkilön tarpeellisuudesta. Ollessaan itse Jekyllinä Henri kokee Jekyllin olevan aivan oikealla asialla ja hallituksen kieltäytyvän syyttä suotta. Mutta sivusta katsottuna, Uttersonin silmin, Jekyllin pyyntö tuntuu omituiselta ja hallituksen päätös järkevältä.

Jekyll&Jekyll...? Ei, vaan Henri on John ja Joni on Henry.
Kuvat: Saara Jokiaho

Myöhemmin olen myös nähyt Henrin Jekyll&Hyden pääosassa - vaikuttava suoritus. Henrin roolityö on tummasävyinen, ja kookas Mr. Hyde varsin petomainen. Rokkarin ääni ja lavaolemus sopivat hyvin Hyden raakaan ilmaisuvoimaan, ja suosikkinumeroni Elossa soi juuri niin vastaansanomattoman komeasti kuin voi toivoakin. Jekyll on toki herrasmies, mutta sellaisenakin särmikäs - paitsi tietysti sopivissa kohdissa lempeä.


Elämänmeno


Elämänmenossa Alpon, perheen isän, roolia paikkasi Antti Niskanen. Antti on töissä Jyväskylän kaupunginteatterissa teatterikuraattorina. Alunperin hän aloitti vuonna 1998 opettajaopinnot, ja opintojen aikana hän oli Jyväskylän kaupunginteatterissa avustajana ja toimi harrastajateatterissa. Hän haki useamman kerran teatterikorkeakouluun - pääsemättä. 80-90-lukujen taitteessa oli vielä mahdollista päästä näyttelijäharjoittelijaksi ammattilaisteatteriin. Elettiin vuotta 1993 ja Antti oli jo sopinut Jyväskylään Norssille puolen vuoden sijaisuuden, kun Seinäjoen kaupunginteatterista tarjottiin harjoittelijan paikkaa. Antti teki siinä pikavaihdon teatterimaailmaan. Vuonna 2005 hän lopulta sai myös opettajaopintojensa gradun valmiiksi, eli valmistui luokanopettajaksi. Näyttelijäntyötä hän teki vuoteen 2007 Seinäjoen ja sittemmin Jyväskylän kaupunginteatterissa, jäi sitten siitä ammatista työlomalle ja toimi opettajana Huhtasuon koulussa - ja vuonna 2009 hän palasi Jyväskylän kaupunginteatteriin teatterikuraattoriksi.

Antin toimenkuvasta sen verran, että lyhyesti sanoen teatterikuraattorin vastuualueena on yleisötyö. Viimeisen kymmenen vuoden aikana siihen on Suomessakin panostettu alati kasvavissa määrin. Käytännössä työ voi sisältää esimerkiksi keskustelutilaisuuksien ideointia ja järjestämistä, työpajoja, teatteritalon esittelyä, teatteriin liittyvien ammattien esittelyä, TET-harjoittelijoista huolehtimista ja apurahahakemusten kirjoittamista. Toimeen liittyy vahvasti ajatus teatterin ja taiteen läpäisevyydestä muuallakin kuin teatterin seinien sisällä.

Mutta miten Antti päätyi Alpoksi? Tieto paikkaustarpeesta tuli pari vuorokautta ennen ensimmäistä paikkausesitystä. On selvää, että Antin näyttelijätaustalla oli vaikutus siihen, että teatterinjohtaja ja ohjaaja päätyivät valitsemaan hänet rooliin. Viime vuosina Antti on tehnyt joitakin muita paikkauksia, ja oma rooli kaupunginteatterissa hänellä oli viimeksi vuonna 2010 näytelmässä Faijat. Teatteri Eurooppa Neljässä hän viime kesänä näytteli Kekkosta.

Antti sanoo, että valtava apu Alpon rooliin valmistautumisessa oli Anneli Karppinen, joka näyttelee Elämänmenossa Eilaa eli Alpon vaimoa. Yleensä kaupunginteatterin näytelmistä on olemassa tallenne, josta voi opetella hahmon liikkumista (tyyliin "tässä kohtaa istuutuu penkille, tuossa poistuu vasemmalle, tuossa laittaa takin ylleen"), mutta Elämänmenosta tallennetta ei ollut käytettävissä. Elämänmenon paikkaus oli sikälikin erityinen, että ennen esitystä Antti ei päässyt harjoittelemaan lavasteissa eikä koko porukalla. Anneli opasti Anttia rooliin ja Antti sai plarinsa täyteen hyödyllisiä merkintöjä. Sitten piti vain vaipua omaan "paikkauskuplaan", irrottautua kaikesta muusta ja opiskella tekstiä ja roolia.

Ohjaaja Kaisa Korhonen saapui ohjaamaan Anttia Alpoksi. Kaisa kertoi, mikä hänen näkemyksensä Alpon roolista on. Kaisa ei kuitenkaan ryhtynyt ohjaamaan liiaksi, ettei paikkaukseen kasaannu lisäpaineita. Antti sanoo, että henkisessä mielessä Kaisan läsnäolo oli hyvä tuki; ohjaajalta saatu kannustus on tärkeä asia. Kaisan kanssa tehtiin myös päätös siitä, että Antti pitää plarin lavalla mukana - vaikka plari olikin näkyvissä, lopputulos oli sujuvampi kuin ilman sitä. Antti jakoi plarinsa neljään osaan jotta sitä olisi kätyevämpi käyttää, ja jokaisessa oli runsaasti Antin muistiinpanoja siitä, miten toimia.

Antti esittelee viuhkana plarin osia 1-4. Paljon merkintöjä siitä, miten toimia.

Miltä paikkaus sitten tuntui? "Helkkarin kivalta!" vastaa Antti. Ainahan tuollainen jännittää, mutta se on esiintyjän adrenaliinia, ensi-illan tuntua. Sitä Antti ei jännittänyt, miten suoritus menee. Yleisön edessä oli hienoa olla. Antti sanoo, että paikkausroolissa pitää hyväksyä se, että menee valmiiseen sapluunaan - luomisvaraa ei ole niin paljon kuin jos itse rakentaisi roolin, mutta soveltaa toki voi jotta roolin saa haltuun. Ja tekeminen tapahtuu kuitenkin omalta pohjalta: Antti näyttelee Alpoa, ei Hannua näyttelemässä Alpoa. Antti sanoo myös, että aluksi hänen Alponsa oli liian ärhäkkä - myöhemmissä näytöksissä Antin Alpo oli tossukampi.

Kun ympärillä on hyvä porukka, voi luottaa sataprosenttisesti että kaverit auttavat. Antti kertoo, että aiemmissakin paikkauksissa vastanäyttelijät ovat saattaneet kuiskailla lavalla ohjeita tyyliin "Näytä uhkaavalta!" "Nyt lähdetään pois, seuraa perässä!" Epävarmuutta ei kannata päästää pintaan - jos on epävarma, ei kannata lähteä paikkaushommiin.

Olin katsomassa myös Antin ensiesiintymistä Alpona - ja hyvin meni. Tässäkään en huomannut mitään takeltelua tai vaikkapa liikkeellelähtöjä väärään suuntaan, mutta jatkuvasti mukana olleen plarin pistin merkille. Tosin en tiedä, kiinnittikö siihen huomiota jollei tiennyt katsoa; luultavasti osa yleisöstä vain ajatteli Alpon kanniskelevan mukanaan sanomalehteä tai jotain vastaavaa. Missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, etteikö rooli olisi sopinut Antille aivan luontevasti ja Antti rooliinsa.


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä - harjoitukset

Pääsin seuraamaan Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä -monologinäytelmän harjoituksia. Näytelmä tulee ensi-iltaan syyskuun 1. päivä, eli avaa tuolloin teatterin syyskauden. Teksti on Bengt Ahlforsin kirjoittama, monologin ohjaa Anssi Valtonen ja miestä näyttelee Jorma Böök.

Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä on lämminhenkinen, liikuttava, joskus surumielinen, usein ilahduttava teksti, jossa vanha mies muistelee elämäänsä, siihen kuuluneita tärkeitä henkilöitä (ainakin itse voin nimittää myös nelijalkaista ystävää henkilöksi, etenkin tällaisessa yhteydessä), sattumuksia ja ajatuksia.

Kyseessä on näytelmän viides harjoituskerta. Aluksi Jorma lukee plarista aiemmin läpikäytyjen kolmen ensimmäisen kohtauksen tekstin ääneen istualtaan. Sitten mukaan tulevat liike, eleet, ilmeet, kun nämä kolme kohtausta mennään kerralla läpi. Plaria ja kuiskaajaa tarvitaan tietenkin vielä tässä vaiheessa, mutta kohtauksia toistettaessa näyttelemistä tulee mukaan aina vain enemmän. Kolmen kohtauksen jälkeen ryhdytään käymään läpi seuraavia kohtaus kohtaukselta; ensin Jorma lukee ääneen, sitten lähtee liikkeelle, näyttelemään.

Mies (Jorma Böök) ja elämän tärkeät kuvat.

Ohjaaja pyytää joistakin kohtauksista ja yksittäisistä repliikeistäkin erilaisia tulkintoja. "Otapa hieman kevyemmin." "Anna sen murheellisen tunteen tulla." "Voit tulla tähän yleisön lähelle, uskoutumaan." Yhdessä miehet pohtivat asemoitumisia, liikettä, liikkeen ja katseiden suuntia, hitaita ja nopeita siirtymiä. Pohditaan myös puheen sävyä, nopeutta, äänenvoimakkuutta... Sekä tunteiden syvyyttä; kuinka paljon näyttelijä tuo ulos, esille, kohtauksessa kokemaansa tunnetta? Kun tunne on sisällä, se on yleisön aistittavissa vaikkei sitä näyttäisikään. Pohditaan myös sitä, missä kohtaa esityksessä on enemmän kerrontaa, missä näyttelemistä. Näin saadaan vaihteleva, kiinnostava rakenne. Välillä etsitään aivan yksittäisiinkin eleisiin sitä osuvinta tapaa tehdä.

Jormassa voi jo tässä vaiheessa nähdä paitsi miehen, myös pikkupojan - silloin kun hänen kertomansa tarina liikkuu pienen pojan maailmassa. Kun hän esittää poikaa satuttanutta tilannetta, hän sanookin jälkeenpäin "ei tätä tarvitse vain kertoa, nämä hetket voi elää".

Jorma ja Anssi kommentoivat, että esityksestä tulee vahva ja varma, kun sen tekee pala kerrallaan, rauhassa. Tässä vaiheessa ajatellaan vasta prosessia, ei lopputulosta - se tulee sitten aikanaan.

Nämä monologin harjoitukset ovat jälleen uusi kokemus minulle. Erona muihin näkemiini on tietysti ainakin se, miten vähän väkeä on paikalla; vain ohjaaja, näyttelijä ja kuiskaaja. Ja kun muita näyttelijöitä ei ole, Jorma voi milloin vain katkaista kohtauksen ja ottaa uusiksi - siis kun on se vaihe, että kohtausta hiotaan ees taas. Erilaisia kokeiluja on hyvin mielenkiintoista seurata, miten syvempi tai kevyempi tunnetila näkyy ja vaikuttaa, miten tapahtuu vaihtelu kertomisen ja näyttelemisen välillä, miten Anssi ja Jorma vertailevat näkemyksiään eri toteutustavoista. Kun olen ohjaajan lisäksi ainoa ihminen katsomon keskivaiheilla (kuiskaaja istuu hieman sivummalla), monta kertaa Jorma ottaa katsekontaktin ja puhuu suoraan minulle, kun on hetki jolloin puhutaan yleisölle. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, ikäänkuin olisin pikkuhetken itsekin osa näytelmää.

Osa alustavaa lavastusta.

Pienellä näyttämöllä on jo alustava lavastuskin näytelmää varten. Anssi kertoo, että se on lavastaja Karmo Menden, puvustaja Merja Levon ja hänen itsensä kimppatyö, syntynyt yhdessä ideoiden ja ehdotuksia heitellen. Eritasoisissa lattioissa on käytetty Avoin liitto -näytelmän elementtejä, ja taustalla oleva hieno levysoitin/radio löytyi teatterin varastosta. Lavastus on vielä kesken, ja Anssi kuvailee minulle mitä siihen on tulossa lisää, mitä siitä muutetaan. Toimivalta pohjalta se kyllä vaikuttaa, ja voin kuvitella, miten se elää kun nyt päällä olleiden työvalojen sijaan siinä aikanaan on kunnon valaistuskin.

Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä on minulle tärkeä teksti, tärkeä näytelmä. Odotan hyvillä mielin sitä, että pääsen taas seuraamaan näytelmän valmistumista ja sitten aikanaan valmista esitystä.