maanantai 24. lokakuuta 2016

Rock of Ages Turun kaupunginteatterissa

Rok rok! Tällä kertaa blogissa irtaudutaankin Jyväskylän tutusta "kotiteatterista" ja matkataan maailmalle, aina Turkuun saakka. Pääsin parisuhdemiehen kanssa todistamaan Rock of Ages -kasarimusikaalin ensi-iltaa Turun kaupunginteatterin vieraina - kiitos turkulaisille kun otitte meidät iloisesti vastaan!

Mikael Saari (Drew Boley), Veeti Kallio (Stacee Jaxx) ja Anna Victoria Eriksson (Sherrie Christian).
Kuva: Otto-Ville Väätäinen ja Sami Sihvonen

Näytelmä alkaa kuin rockkonsertti konsanaan; bändi marssii lavalle rokkikukkojen elkein. Aki Louhela Lonny Barnettin roolissa avaa show'n, ja sitten menoksi. Mikko Koukin ohjauksessa on jatkuvasti energiaa, suvanteita ei ole, joskin toki vaihtelua muuten - kuten asiaan kuuluu. Tapahtumat rullaavat eteenpäin sujuvasti, paino on viihtymisessä ja rockin ilossa.

Tällainen musikaali tarvitsee riittävän karismaattiset esiintyjät, jotka eivät pelkää heittäytyä ja ottaa yleisönsä. Aivan erityisesti pidin Aki Louhelan Lonny Barnettista, koomisesta hahmosta jota ei jäykistely vaivaa. Myös Anna Victoria Eriksson teki hyvää työtä, liikkui hienosti - ja hänen kauniisti soivasta lauluäänestään pidin kovasti. Mikael Saari Drew Boleyna olisi kaivannut hieman lisää jonkinlaista särmää, mutta ehkä rooli toisaalta tarvitsikin tämäntyyppistä esiintymistä. Mika Kujala sopi Dennis Dupreen rooliin habitukseltaan loistavasti, ja Veeti Kallio onnistui etenkin ensialkuun olemaan uskottava rockjumala. Myös muut roolityöt olivat oikein toimivia, ja ensemble liikkui näyttävästi ja lauloi hyvin. Joskus musikaaleissa tulee tunne, että jonkun/joidenkin esiintyjien puolesta joutuu hieman jännittämään, löytyykö nuotti vai ei - tässä siitä ei ole pelkoa! Kaikki laulavat hyvin, ja sitä on ilo kuunnella!

Kaunisääninen - ja muutenkin kaunis - Sherrie (Anna Victoria Eriksson).
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kapellimestari Ville Vihkon bändi soitti taitavasti, ja onhan siinä kokoelma ilmeisen rautaisia ammattilaisia. Tosin en tiedä, olisiko musiikki saanut vielä lisää potkua, jos soittajat olisivat voineet esiintyä elävämmin - rokin soittaminen istualtaan ei ehkä ole se ideaalein asia? Mutta siitä pidin, että bändi on lavalla esillä, muusikoita ei piilotettu orkesterimonttuun.

Käsiohjelman mukaan kappalelista on hengästyttävän pitkä, joskaan kaikkea ei toki esitetä kokonaan läpi. Osa lauluista on suomeksi, osa englanniksi, tilanteen mukaan. Tämä tuo pientä epätasaisuutta, mutta palvelee todennäköisesti tarinankuljetuksen ymmärrettävyyttä paremmin kuin pelkkä englanti - ja pelkkä suomi taas olisi kenties latistanut joitakin nyt parempaan iskuun nousevia kappaleita.

Musikaaliin kuuluu paljon liikettä - Reija Wäreen johdolla suunnitellut koreografiat on tehty ja esitetty taitavasti, ja monessa kohtaa pienilläkin nyansseilla luodaan näyttävyyttä. Ensemblen liike on upeaa, notkeaa ja energistä! Myös esimerkiksi Olli Rahkonen Hertzinä ja Tuukka Raitala Franzina esittävät muutamia todella näkemisen arvoisia liikkeitä. Hieno kokonaisuus sisältääkin monia yksittäisiä kohokohtia.

Yhden vauhdikkaan koreografian loppu: Franz (Tuukka Raitala) ja Hertz (Olli Rahkonen).
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Lavasteet (lavastajana Teemu Loikas) olivat toimivat, ja lavan tilaa on käytetty ylös asti mikä tuo lisää tilaa ja ilmavuutta esillepanoon. (Sikäli ei kannata istua ihan edessä; tulee niska kipeäksi.) Lavastus on luotu taitavasti sellaiseksi, että siinä on sekä yksityiskohtia että selkeyttä, ja se myös jättää tilaa esiintyjille ja vauhdille. Lavasteita myös vaihdetaan tarvittaessa hyvinkin lennossa, jopa näyttelijöiden kulkiessa niiden läpi! Lavasteiden osana oleva iso videoscreeni tuo paljon lisää elävyyttä - välillä se on osa muuta lavastusta, välillä sillä luodaan muita tapahtumapaikkoja.

Lonny (Aki Louhela) ja Dennis (Mika Kujala) soittavat Stacee Jaxxille (Veeti Kallio, screenillä).
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Eri puolilla lavaa tapahtuu paljon. Välillä koko lava on käytössä, välillä siitä käytetään vain osaa ja valoillakin saatetaan rajata hyvinkin tiukasti se, mihin halutaan keskittyä.

Jarmo Eskon valosuunnittelu toimiikin hienosti. Valoilla näytetään ja rajataan, korostetaan ja häivytetään. Valaistuksessa on myös hienoja ideoita, kuten vaikkapa toisen puoliajan avaus.

Minna Pilvisen suunnittelema naamiointi ja Tuomas Lampisen pukusuunnittelu luovat hienosti ajankuvaa. Pörheitä kreppikampauksia, kasariylilyöntejä, farkkua ja kimallusta riittää, ja kaikki tämä tekee musikaalista värikkään ja eloisan näkymän. Yksi pukusuunnittelun pieniä helmiä ovat Lonny Barnettin vaihtuvat paidat, joiden vitseistä muodostuu jatkumo - seuratkaapa tarkasti!

Drew (Mikael Saari) ja tanssijat (Reetta Korhonen, Sofia Arasola, Kiira Kilpiö, Saara-Elina Partanen).
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Parisuhdemies on hyvin innokas musiikinkuuntelunharrastaja; pääpaino on raskaammassa soitannassa, mutta maku on hyvin laaja. Tältä pohjalta hän on oivallista seuraa kasarirockmusikaaliin, ja kyselin sitten häneltäkin kommentteja. Hänen näkökulmansa on, että tällaisessa esityksessä tajuaa jälleen kerran, kuinka kovia alkuperäiset esittäjät ovat; kenenkään muun on hyvin vaikea ottaa haltuun samaa intensiteettiä, vaikka hyviä muusikoita ja laulajia ovatkin. Tämä huomioiden soitto siis kulki oikein kuunneltavasti, joskin siitä jäi puuttumaan sellaisia nyansseja joita olisi odottanut. Laulukaan ei oikein yltänyt samaan tunteeseen kuin alkuperäiskappaleissa, joskin ainakin Veeti veti hyvin. Kappalevalinnat olivat toisaalta hieman liiankin ilmeisiä, mutta keskivertokatsojia - jotka eivät ole kovin syvällisesti asiaan perehtyneet - ajatellen kappaleiden täytyykin olla hyvin tunnistettavaa kertosäekamaa.

Stacee Jaxx (Veeti Kallio).
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kaikkiaan sanoisin, että vaikka tarinan kulku on kliseinen, se on tekijöillä selkeästi tiedossa ja ehkäpä tarkoituksellistakin - ainakin siitä otetaan ilo irti! Tämä näytelmä ei todellakaan ota itseään liian vakavasti, vaan vetää menemään sopivasti kieli poskessa, sortumatta kuitenkaan hahhahhauskuuteen - vaikka huumoriakin löytyy. Kokonaisuus on viihdyttävä ja mukaansatempaava, ei toisaalta ulotu kovin syvällisiin sfääreihin - mutta eipä sitä odotakaan. Ja yleisö selvästi piti näkemästään; aplodit olivat pitkät ja pontevat!


Rock of Ages Turun kaupunginteatterin sivuilla (linkki).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti