Mielipuolen päiväkirja (ensi-ilta)
Näytelmän Mielipuolen päiväkirja on Sami Keski-Vähälän ja Esa Leskisen tekstistä Jyväskylän kaupunginteatterin pienelle näyttämölle sovittanut ja ohjannut Seppo Honkonen. Ensi-ilta oli eilen, keskiviikkona 7. helmikuuta. Aihe on monelle liiankin tuttu; pienen ihmisen osa työelämän jauhannassa. Putkonen, jonka Excel-osaaminen on erinomaista, uskoo, että "jotakin hyvää tapahtuu vielä". Josko vaikka projektipäälliköksi tai toimitusjohtajaksi, tai organisaatiouudistusten myllerryksessä johonkin korkeammalle oksalle kumminkin.
Seppo Honkosen ohjaus on tiivis ja kokonainen. Ilo otetaan irti usein pienistäkin asioista, mutta näytelmä ei yritäkään olla pelkkää ilonpitoa. Moniin sinänsä yksinkertaisiin tapahtumiin liittyy yksityiskohtia niin, että katsojan kannattaa olla koko ajan hereillä saadakseen irti mahdollisimman paljon. Tupatun oloinen näytelmä ei kuitenkaan ole.
Jukka-Pekka Mikkonen on suvereeni rooleissaan. Kokovartaloilmaisu, puhe, ilmeet - aivan ihailtava paketti! Putkosen muutos alun pikkutärkeästä pikkuvirkamiehestä loppua kohti on taitavaa erityisesti siinä mielessä, että Putkonen ei muutu vain yhteen suuntaan, vaan erilaisissa todellisuuksissaan eri tavoin. Mikkonen onnistuu säilyttämään näiden "eri Putkosten" erot ja yhtäläisyydet kokonaisuutena, jossa näkyvät hajoavan todellisuuden eri pirstaleiden kuvajaiset kosketuksissa toisiinsa.
Mutta ei tämä suinkaan mikään yhden miehen show ole! Vaikka Mikkonen on eniten esillä, hänen varjoonsa eivät millään lailla jää muutkaan näyttelijät. Kaikki pistävät itsensä likoon useissa rooleissaan. Aaro Vuotila on erityisen monikasvoinen - hän muuntautuu kolmeentoista rooliinsa kuin ihmiskameleontti. Hanna Liinoja poliisina ja Jorma Böök TV-shown juontajana ovat oivallisia esimerkkejä hahmoista, jollaisia en heiltä muista ennen nähneeni. Hahmoja kulkee lavalle hengästyttävää tahtia, ja näyttelijöiden loistavaa muuntautumiskykyä tukevat ulkoisen olemuksen muutokset - myös lavan laidalla näkymättömissä tehdään takuulla kovasti töitä!
Näyttelijöiden lukuisia rooleja tukevatkin hienosti Salli Karin pukusuunnittelu sekä kampaukset ja maskeeraukset, joista vastaavat Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale. Osa hahmoista on ulkoasultaan melko realistisen oloisia, osa hulvattomasti karrikoituja.
Salli Karin suunnittelema lavastus elää ja muuntuu kätevästi eri tapahtumapaikoiksi, joiden tunnelmia Asko Konttisen luoma valaistus ja Ari Lampisen äänisuunnittelu korostavat. Myös Karin ja ohjaaja Honkosen ideoimat projisoinnit tuottavat hetkessä uusia tiloja. Jani Lappalaisen hypnoottinen musiikki Putkosen tietyissä mielentiloissa tukee hyvin tilanteiden kehittymistä, ja muutenkin näytelmän musiikki juttelee katsojalle oivaltavasti.
Ensi-illassa minulla oli seuranani kaveri, joka käy melko harvoin teatterissa. Konttorielämä sen sijaan on hänelle hyvinkin tuttua sekä oman että miehensä työn kautta. Hän oli erittäin ihastunut ja sanoi, että tämä oli parasta teatteria mitä hän on koskaan nähnyt. Yhdessä pohdimme sitä, miten monet näytelmän naurattavista kohdista perustuvat nimenomaan siihen, että ne ovat aivan täyttä totta nykyajan suomalaisessa työelämässä; absurdiudessaan hupaisia ja todenmukaisuudessaan raadollisia.
Mielipuolen päiväkirja esitellään komediana, ja kyllä siitä monta hauskuutusta löytyykin - helmiä nousee niin tekstistä kuin muustakin ilmaisusta, etenkin kun näyttelijät heittäytyvät niin pidäkkeettömästi rooleihinsa. Välillä yleisö nauroi niin kovaa, että jokunen sana näyttelijöiden repliikeistä peittyi. Eräälle kohtaukselle annettiin myös väliaplodit. Kuitenkaan kyseessä ei ole läpinaurattava näytelmä, vaan välillä liikutaan hyvinkin tummasävyisissä, syvissä vesissä. Loppu on tunnelmaltaan toisaalta odotettavissa, toisaalta yllättävä. Näytelmän aihepiirihän on lähtökohtaisesti vakavamielinen - tai surkuhupaisa - ja vaikka teemoista saadaan paljon iloa irti, tuntuu oikeutetulta että näytelmä myös herättää monenlaisia ajatuksia. Työn merkitys yksilölle, arvostuksen kaipuu ja puute, johonkin kuuluminen, se, että on jollekin tärkeä ja läheinen - nämä ovat isoja teemoja sekä tässä näytelmässä että nyky-yhteiskunnassamme, ja hauskuutusten ohella niitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Voi vain toivoa, että jotakin hyvää tapahtuu vielä jokaiselle oman elämänsä putkoselle.
 |
| TJ Snushuvud (Jorma Böök) ja Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen). Kuva: Jiri Halttunen |
Seppo Honkosen ohjaus on tiivis ja kokonainen. Ilo otetaan irti usein pienistäkin asioista, mutta näytelmä ei yritäkään olla pelkkää ilonpitoa. Moniin sinänsä yksinkertaisiin tapahtumiin liittyy yksityiskohtia niin, että katsojan kannattaa olla koko ajan hereillä saadakseen irti mahdollisimman paljon. Tupatun oloinen näytelmä ei kuitenkaan ole.
 |
| Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen). Kuva: Jiri Halttunen |
Jukka-Pekka Mikkonen on suvereeni rooleissaan. Kokovartaloilmaisu, puhe, ilmeet - aivan ihailtava paketti! Putkosen muutos alun pikkutärkeästä pikkuvirkamiehestä loppua kohti on taitavaa erityisesti siinä mielessä, että Putkonen ei muutu vain yhteen suuntaan, vaan erilaisissa todellisuuksissaan eri tavoin. Mikkonen onnistuu säilyttämään näiden "eri Putkosten" erot ja yhtäläisyydet kokonaisuutena, jossa näkyvät hajoavan todellisuuden eri pirstaleiden kuvajaiset kosketuksissa toisiinsa.
 |
| Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen). Kuva: Jiri Halttunen |
Mutta ei tämä suinkaan mikään yhden miehen show ole! Vaikka Mikkonen on eniten esillä, hänen varjoonsa eivät millään lailla jää muutkaan näyttelijät. Kaikki pistävät itsensä likoon useissa rooleissaan. Aaro Vuotila on erityisen monikasvoinen - hän muuntautuu kolmeentoista rooliinsa kuin ihmiskameleontti. Hanna Liinoja poliisina ja Jorma Böök TV-shown juontajana ovat oivallisia esimerkkejä hahmoista, jollaisia en heiltä muista ennen nähneeni. Hahmoja kulkee lavalle hengästyttävää tahtia, ja näyttelijöiden loistavaa muuntautumiskykyä tukevat ulkoisen olemuksen muutokset - myös lavan laidalla näkymättömissä tehdään takuulla kovasti töitä!
 |
| Nuorisorikollinen (Aaro Vuotila), poliisi (Jorma Böök), Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) ja poliisi (Hanna Liinoja). Kuva: Jiri Halttunen |
Näyttelijöiden lukuisia rooleja tukevatkin hienosti Salli Karin pukusuunnittelu sekä kampaukset ja maskeeraukset, joista vastaavat Minttu Minkkinen ja Suvi Taipale. Osa hahmoista on ulkoasultaan melko realistisen oloisia, osa hulvattomasti karrikoituja.
 |
| Tukka (Jukka-Pekka Mikkonen) ja kitukasvuinen vasemmistolainen (Aaro Vuotila). Kuva: Jiri Halttunen |
Salli Karin suunnittelema lavastus elää ja muuntuu kätevästi eri tapahtumapaikoiksi, joiden tunnelmia Asko Konttisen luoma valaistus ja Ari Lampisen äänisuunnittelu korostavat. Myös Karin ja ohjaaja Honkosen ideoimat projisoinnit tuottavat hetkessä uusia tiloja. Jani Lappalaisen hypnoottinen musiikki Putkosen tietyissä mielentiloissa tukee hyvin tilanteiden kehittymistä, ja muutenkin näytelmän musiikki juttelee katsojalle oivaltavasti.
 |
| Mönkkönen (Aaro Vuotila) ja Kirsti (Hanna Liinoja). Kuva: Jiri Halttunen |
Ensi-illassa minulla oli seuranani kaveri, joka käy melko harvoin teatterissa. Konttorielämä sen sijaan on hänelle hyvinkin tuttua sekä oman että miehensä työn kautta. Hän oli erittäin ihastunut ja sanoi, että tämä oli parasta teatteria mitä hän on koskaan nähnyt. Yhdessä pohdimme sitä, miten monet näytelmän naurattavista kohdista perustuvat nimenomaan siihen, että ne ovat aivan täyttä totta nykyajan suomalaisessa työelämässä; absurdiudessaan hupaisia ja todenmukaisuudessaan raadollisia.
 |
| TJ Snushuvud (Jorma Böök), Kirsti (Hanna Liinoja), Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Mönkkönen (Aaro Vuotila). Kuva: Jiri Halttunen |
Mielipuolen päiväkirja esitellään komediana, ja kyllä siitä monta hauskuutusta löytyykin - helmiä nousee niin tekstistä kuin muustakin ilmaisusta, etenkin kun näyttelijät heittäytyvät niin pidäkkeettömästi rooleihinsa. Välillä yleisö nauroi niin kovaa, että jokunen sana näyttelijöiden repliikeistä peittyi. Eräälle kohtaukselle annettiin myös väliaplodit. Kuitenkaan kyseessä ei ole läpinaurattava näytelmä, vaan välillä liikutaan hyvinkin tummasävyisissä, syvissä vesissä. Loppu on tunnelmaltaan toisaalta odotettavissa, toisaalta yllättävä. Näytelmän aihepiirihän on lähtökohtaisesti vakavamielinen - tai surkuhupaisa - ja vaikka teemoista saadaan paljon iloa irti, tuntuu oikeutetulta että näytelmä myös herättää monenlaisia ajatuksia. Työn merkitys yksilölle, arvostuksen kaipuu ja puute, johonkin kuuluminen, se, että on jollekin tärkeä ja läheinen - nämä ovat isoja teemoja sekä tässä näytelmässä että nyky-yhteiskunnassamme, ja hauskuutusten ohella niitä jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Voi vain toivoa, että jotakin hyvää tapahtuu vielä jokaiselle oman elämänsä putkoselle.
 |
| Kirsti (Hanna Liinoja) ja Putkonen (Jukka-Pekka Mikkonen). Kuva: Jiri Halttunen |
Kommentit
Lähetä kommentti